Miimikko

Risto nosti kauluksiaan ja piiloutui takkinsa sisään aukiolle puhaltavalta tuulelta. Lumihiutaleet tanssivat hiljalleen maahan ja Minna pyöri iloiten niiden seassa kädet levällään. Torin laitaan pystytetty suuri joulukuusi oli jälleen vinossa, kuten sen latvaan asennettu tähtikin. Olisivat nyt ottaneet aiemmista vuosista opikseen ja pystyttäneet sen suoraan, Risto ajatteli.

Risto ei pystynyt käsittämään, kuinka ihmeessä Minna jaksoi pysyä positiivisena kaiken tämän pimeyden ja kiireen keskellä. Minna pysähtyi punaisessa polviin asti ulottuvassa villatakissaan ja ryntäsi ottamaan Ristoa kädestä. Risto hymyili vaimolleen ja yritti näyttää pirteältä.

”Katso”, Minna sanoi täynnä intoa kuin pikkulapsi, osoittaen torin toiselle laidalle pystytettyjä kojuja kohti. ”Meidän on pakko mennä katsomaan.” Minna lähti retuuttamaan Ristoa kädestä pitäen kohti joka vuotista joulukylää.

Risto otti pakotettuna pari vastentahtoista askelta, ennen kuin sai sovitettua vauhtinsa Minnan lähes ryntäykseksi tulkittavaan tahtiin. -Eikö voitaisi mennä jo kotiin täältä palelemasta, Risto ajatteli ja sanoi, ”kappas.” Mustiin housuihin ja mustavalkoiseen raidalliseen paitaan pukeutunut mies näytti vetävän näkymätöntä köyttä, häntä katsomaan kerääntyneen joukon keskellä. Mies oli maalannut kasvonsa valkoiseksi ja korostanut mustalla suupieliä, silmiä ja kulmakarvojaan.

”Ihanaa, olen aina halunnut nähdä miimikon.” Minna sanoi ja kiirehti väkijoukkoon joka oli unohtanut joulukiireensä hetkeksi ja seisoi ostoskassit jaloissaan, taputtamassa haltioituneena esiintyjälle. Risto jäi taustalle seisomaan. -Katselkoon Minna kyllikseen ja sitten voitaisiin lähteä keittämään vaikka glögiä, Risto ajatteli ja vilkutti hymyillen Minnalle, joka oli kääntynyt katsomaan mihin tämä oli oikein jäänyt.

”Miimikot, mii-, mii-, mikot”, Risto tuhahti ja heilutti käsiään ilmassa ilveillen kuin olisi joutunut läpinäkyvään laatikkoon. -Kaiken maailman ilveilijät ja taiteilijat. Menisivät oikeisiin töihin, Risto ajatteli.

Ihmiset hurrasivat miimikon tempuille ja väistyivät yllättäen syrjään. Yleisöjoukkoon oli tullut aukko siten, että Risto näki nyt kokonaan piiritetyn esittäjän. Miimikko koputti päätään myötäilevää pipoaan ja pyöritti suu mutrussa nyrkkiin suljettuja käsiään silmiensä edessä. Yleisö naurahti, Risto ei. -Tämäkin vielä, hän ajatteli ja siirsi harmistuneena painoaan toiselle jalalle. Aivan kuin miimikko olisi aistinut Riston mielialan. Minna oli laittanut päänsä kallelleen ja hymyili yleisöstä myötätuntoisesti miehelleen, mutta taputti silti käsiään muiden mukana.

Miimikko jatkoi esitystään, esitti sylkäisevänsä käsiinsä, ensin toiseen ja sitten toiseen. Mies kyyristäytyi hieman ja näytti nostavan köyden valkoisten hansikkaiden verhoamiin käsiinsä. Miimikko osoitti jonnekin Riston taakse ja alkoi vetää köydestä. Se oli takertunut johonkin. Risto tunsi kuinka hänen jalkojensa alla olisi maa liikkunut, miimikon nykäisyjen tahdissa, mutta hylkäsi tuntemuksensa ajatellen, että tunsi vain omiaan. -Ehkä pakkanen teki temppujaan. Olisi pitänyt varmaan pukea villasukat.

Miimikko laski köyden ja asetti vihaisen näköisenä kädet lanteilleen. Viittoi sen jälkeen Ristoa astumaan syrjään. Risto osoitti itseään hämmentyneenä. -Oliko hänet vedetty mukaan esitykseen? Risto astui askeleen sivuun. Miimikko näytti ensin peukaloa Ristolle, mutta jatkoi sitten viittilöintiään. Risto päätti, että äsken tekemänsä siirtyminen sai luvan riittää, eikä aikonut pomppia miehen pillin mukaan enää yhtään. Hän nosti leukansa ja löi jalkansa tukevasti vasten torin lumen peittämää kivetystä. Hän ei liikkuisi yhtään mihinkään.

Miimikko mökötti, asettaen jälleen kädet lanteilleen. Raapi sitten mustaa myssyään ja nosti sormensa pystyyn idean merkiksi. Mies juoksi Riston vierelle, esitti käärivänsä hihansa ja alkoi työntämään Ristoa koskettamatta tätä. Risto naurahti, ajatellen että -siinähän hääräisi. Miimikko ei häntä pellenään pitäisi, eikä Risto ollut menossa yhtään mihinkään.

Yleisö kohahti. Risto katsoi väkijoukkoon ja näki kuinka ihmiset haukkoivat henkeään, jopa Minna oli vienyt kätensä peittämään auki loksahtanutta suutaan. Risto ei tajunnut liukuvansa, ennen kuin miimikko lähti kääntämään tätä sivuttain. -Mitä helvettiä? Risto ajatteli ja tunsi kuinka polvet notkahtivat hieman hämmästyksestä.

Miimikko juoksi takaisin yleisön keskelle, otti kuvitellun köyden uudelleen käsiinsä ja alkoi vetämään sitä. Ihmiset kohahtivat jälleen, nostivat kätensä ja osoittivat sinne minne miimikkokin oli aiemmin osoittanut. Risto käänsi päätään ja näki kuinka valtava joulukuusi vavahteli. Sen sadat valot välkkyivät ja lumesta raskaat oksat karistivat kertyneen lumen painon harteiltaan. Puu seisoi aiemmasta poiketen, nyt täysin suorassa.

-Vaikuttavaa, tähän esitykseenhän ollaan panostettu oikein kunnolla, Risto ajatteli ja taputti käsiään hämillään.

Miimikko ei ollut vieläkään saanut Ristosta tarpeekseen, vaan juoksi jälleen tämän luo. Osoitti kuusta ja käänsi kämmenensä taivasta kohden kuin odottaen Riston mielipidettä tempusta.

”Joo. Paljon parempi.” Risto sanoi kokoajan enemmän hölmistyneenä. -Kuinka kummassa miimikko oli tiennyt, mitä Risto hetki sitten puusta oli ajatellut.

Miimikko hymyili ja nosti maasta käsiensä väliin näkymättömän seinän. Iski sen maahan pystyyn ja kiirehti toistamaan saman siten, että hetken päästä Risto seisoi kuvitellussa laatikossa. Risto naurahti ja nosti uudelleen kätensä parodioidakseen miimikkoa, vetäen samalla kasvoilleen vähä-älyisen ilmeen. Miimikko katsoi vihaisesti kulmiensa alta Ristoa, koputti kuviteltuun lasiin, hönkäisi siihen ja piirsi ilmaan sydämen.

Risto hätkähti koputuksen ääntä. Se kaikui korvissa kuin hän olisi seissyt akvaariossa, äännähti epäuskosta kun kuviteltu lasi huurustui ja melkein pyörtyi, kun miimikko alkoi piirtämään vinkuvan äänen saattelemana sydäntä ilmaan. Miimikko vilkutti, osoitti ylöspäin ja lähti kiipeämään tikapuita, joita ei ollut olemassakaan. Avasi parin metrin kiipeämisen jälkeen kuvitellun luukun, ja katosi sinne.

Koko torinlaitaan katselemaan jäänyt yleisö seisoi aivan hiljaa, tuijotti epäuskoisena miimikon jättämää tyhjyyttä ja hämmästeli Ristoa, joka esitti nyt paljon vakuuttavammin lasiseinän taakse ansaan jäänyttä miimikkoa.

Talviurheilua

Mika istahti keittiönpöydän ääreen ja katseli haukotellen ikkunasta ulos. Ikkunoiden väliin oli pakkanen piirrellyt kuvioitaan ja kahvinkeitin raksutti tiskipöydällä, välistä huokaillen. Yöllä oli satanut tuoretta lunta ja Mika ajatteli, että pitäisiköhän hieman vapaapäivän kunniaksi repäistä, ja lähteä kuin Mietaan Jussi konsanaan ladulle suihkimaan. Viime kerrasta oli vierähtänyt tovi, ja Mika pohti mihin kummaan olikaan sysännyt sukset ja porkat edellisen mielenhäiriön jäljiltä. Niiden täytyi olla ulkovarastossa, Mika muisteli.

Kahvit kurkkuun ja tuleva latujen Schumacheri paineli eteiseen etsimään monojaan. Komeron mylläämisestä syntynyt ähinä ja epämääräinen kolina sai Erjan heräämään meteliin ja hiipimään villasukissaan katsomaan, kuinka eteisen lattiaa peitti kokoajan kasvava hylkytavaran röykkiö.

"Mitäs sinä sieltä kaivelet", toistaiseksi ilman kahvia jäänyt Valkyria suhahti sulhonsa selän takana.

Mika oli juuri saanut käsiinsä linttaan painuneet Salomoninsa, kun täräytti päänsä välihyllyyn rakkaan vaimonsa säikäyttämänä ja hieroi kivusta irvistäen takaraivoaan. "Näitä minä vaan", Mika kohotti monojaan sovitellen ja jatkoi, "ajattelin käväistä hiihtolenkillä."

"Senkun näkis." Erja naurahti, mutta vakavoitui nopeasti. "Siivoa jälkes hyvä mies, ennen kuin menet."

Ja Mika siivosi. Hetken kuluttua hän seisoikin jo portailla toppavaatteissaan ja veti kylmää ilmaa keuhkoihinsa nauttien sen pistelystä rinnassaan. Ensimmäinen askel portaita alaspäin ja monot paljastivat kavaluutensa nousemalla komeasti ja pyytämättä olkapäiden tasolle.

Mika kierähti portaiden juurella kontilleen ja etsi pipoaan, kuullessaan jostain sisältä huudetun kehoituksen hakata jäät portaista, ennen kuin joku taittaa niskansa niissä. Mika ähkäisi ja tarkisti heiluttamalla varovasti päätään, ettei ollut jo liian myöhäistä moiseen askareeseen.

Petkele lauloi, ja Mika koristeli jäistä puhtaat portaat sylillisellä havuja kuin se kuuluisa perkele ylämäen, kun pito oli loppumassa.

Erja seurasi vakavana keittiön ikkunasta katsellaan, kuinka Mika tarpoi pihan poikki polveen asti yltävässä lumihangessa. Mika hymyili varovasti ja heilautti kättään merkiksi, että täällä mentiin ja kohta mentäisiin lujempaa, kunhan välineet vajasta saataisiin esille. Ulkovaraston oven eteen tuuli oli kasannut eristeeksi oikein komean kinoksen, ja Mika haki katsellaan mihin helvettiin oli sysännyt lapion. Oranssi kahva pilkisti lumihangesta kavaltaen työkalun sijainnin. Se nökötti postilaatikkoon nojaten pihan toisessa päässä. Mika manasi sisältään sitä alkumiehen voimaa ja tarttui ovenkahvaan toinen mono vajan seinästä tukea hakien. Ovi taipui yläreunasta, mutta periksi se ei antanut. Mika sen sijaan antoi ja lähti vakavana kahlaamaan pitkin omia jälkiään, kohti postilaatikkoa ja sen kylkeen nojaavaa lumilapiota. Erja seurasi kahvikuppi kädessään miehensä matkaa, varovasti hymyillen ja vilkutti merkiksi, että kahvi alkoi tehdä tehtävänsä.

Mika vetäisi lapion hangesta kuin miekan kivestä ja pohti pitäisikö vähän siirrellä hankea pois kulkuväylältä. Päätti sitten, että pitäisi ja ryhtyi hommiin. Ei kauaakaan kun piha oli puhtaana ja vajan edustan kinos muisto vain.

Kuivan puun tuoksu pöllähti tutusti tervehtien, ja Mika otti askeleen pimeään vajaan, hapuillen hehkulampun narua. Valo välähti ja sammui. Mika veti narusta yhä uudestaan, tietäen ettei se mitään auttanut. Lamppu oli palanut ja lisää niitä oli rasiassa, jossain halkopinon päällä. Mika hapuili pimeässä ja astui oksan päälle. Oksa antoi periksi kuuluvasti rusahtaen, Mika kirosi ja jatkoi etsimistään potkien katkennutta keppiä jaloistaan kauemmaksi.

Pieni hymy vilahti kun käsi osui puoliksi juotuun piilopulloon. Lamput olivat samassa jemmassa ja Mika sai palaneen lampun vaihdettua. Valokeilassa aivan hänen silmiensä edessä lojui sukset ja toinen sauva. Toinen oli tullut oksana potkituksi jaloista kauemmaksi. Mika mietti hetken tarttuisiko pulloon, mutta päätti niellä ainoastaan pettymyksensä ja suunnisti parta lumitöiden jäljiltä huurussa takaisin sisälle.

Oven pieleen, portaiden yläpäähän oli nostettu tyhjä halkokori. Mika pudotti sydämeltään kirouksen, poimi korin ja katosi takaisin vajaan. Tällä kertaa Mika nielaisi palan painikkeeksi pienen siivun piilopullostaan, lastasi korin täyteen komeita klapeja ja lähti raahaamaan sitä kaksin käsin sivullaan kantaen.

Kun kori oli viimein vaappunut eteiseen asti, Mika haistoi tuoreen leivän tuoksun ja taisi uunin valo luvata jotain muutakin evästä. Vaimo suuteli ohi mennessään parran peittämää pakkasesta punehtunutta poskea, ja kaikki talviurheilun aiheuttama vaiva suli Mikan mielestä kuin hanki konsanaan, sitten joskus juhannuksena. Täytyisi varmaan alkaa hiihtämään useammin, Mika ajatteli ja kantoi korin omalle paikalleen takan viereen.

Loma

-Kuollut kuu on noussut ja kääntänyt katseensa luomaansa valokeilaan.
Sami laski katseensa kalpeasta taivaankappaleesta ja katsoi epäuskoisena tahmeita kämmeniään. Ne kiiltelivät vähäisessä valossa mustina kuin ne olisivat öljyssä. Lumihankeen oli jäänyt selvä polku joka johti häneen. Hän oli kuin vuotava bensakanisteri, peläten kipinää joka saavuttaisi hänet. -Lumihanki kavaltaisi hänet varmasti, Sami kirosi mielessään.

Taivas oli pilvetön ja Samin hengitys höyrysi hänen kiirehtiessä eteenpäin polveen asti ulottuvassa puuterilumessa. Alaselässä tykytti veitsen aiheuttama pistohaava. Veri värjäsi hänen beigen takkinsa reunan ja sinisten farkkujen vyötärön mustiksi. Kylmyys iski kasvoille ja salpasi hetkeksi hengityksen Samin kaatuessa. Sami jatkoi silti ryömien etenemistä kunnes sai jälleen jalat alleen.

Ajatus siitä, että hänen tyttöystävänsä makasi kuolleena mökin lattialla sai Samin lisäämään vauhtia entisestään.
"Riina on kuollut." Sami sanoi ääneen vakuuttaakseen itsensä, että niin todella oli käynyt. Romanttinen erämaa viikonloppu oli päättynyt veitsen iskuihin. Liika luottavaisuus ihmisiin oli kostautunut.

Sami pyörähti ympäri yrittäessään päättää suuntaa joka johtaisi autotielle. Se olisi hänen paras tai oikeastaan ainoa vaihtoehto selvitä tästä vielä hengissä. Hän kääntyi tiukasti vasempaan. Verta hyytävä huuto sai hänet jälleen kompuroimaan. Paniikki ja huimaus joka johtui veren vuodosta sai maiseman horjumaan. Sami vilkaisi sivulleen ja näki liikettä metsänrajassa, juuri sieltä mistä hän oli saapunut aukiolle. Valtava hahmo vetäytyi takaisin varjoihin ulvoen.
"Se ei ole ihminen, se ei voi olla." Sami vakuutteli.
"Se oli, mutta ei enää." Sami huohotti jatkaen pakoaan.

*

Mies oli ollut tajuton heidän löytäessään hänet hangesta. Pelkkä jäätynyt turkismytty. Mies ei reagoinut herättelyyn eivätkä he löytäneet pulssia. Hän oli ollut varma, että mies oli kuollut. Sami olisi halunnut jättää miehen polun varteen ja ilmoittaa ruumiista poliisille kun he saapuisivat takaisin mökille. Riina uskoi nähneensä miehen rintakehän kohonneen ja vaati, että he veisivät hänet mökille. Sami oli valittanut koko matkan raahatessaan elotonta miestä ja hämmästyi mökin lämpöön päästyään. Mies tosiaan veti vaivalloisesti henkeä. Riina oli oikeassa, mies oli elossa.

-Kunpa Riina olisi ollut väärässä, Sami toivoi.
Jos he olisivat jättäneet miehen hankeen Riina olisi edelleen hengissä.

*

Sami pysähtyi päästessään pienen kumpareen päälle. Autotie halkoi maisemaa, mutta liikennettä ei ollut. Sami kiirehti rinnettä alaspäin, kompastui ja pyöri penkan yli tielle. Metsä ja mökki jäi taakse. Sami otti suunnan kohti isompaa tietä. Matkaa valtatielle ei voinut olla enempää kuin viisi kilometriä. Sami kiihdytti juoksuun, uuden huudon täyttäessä yön. Tällä kertaa ulvontaan oli yhtynyt useampi ääni.
-Saalistettiinko häntä?
-Varmasti, Sami uskoi ja jatkoi juoksua kivusta välittämättä.

*

Mökillä ei ollut ollut puhelimeen kenttää, eikä Riina uskaltanut jättää Samia yksin miehen kanssa, kuten ei Samikaan uskaltanut jättää Riinaa keskenään miehen kanssa. Riina työskenteli ensihoitajana ja tiesi miten paleltunutta piti pikkuhiljaa yrittää virvoittaa. Sami seurasi kynsiä pureskellen miten Riina riisui miehen turkiksista ja paljasti alastoman miehen niiden alta. Miehellä oli syviä haavoja raajoissaan, kuin häntä olisi raadeltu. Riina sanoi pakkasen todennäköisesti pelastaneen tämän vuotamiselta kuiviin, ja komensi Samin keittämään vettä ja repimään lakanoita sidetarpeiksi. Mies säpsähteli ja houraili Riinan puhdistaessa miehen haavoja. Sami keskittyi kävelemään pienessä mökissä ympyrää. Viimein Riina oli saanut miehen sidottua ja he astuivat ulos puhumaan. Kuu oli nousemassa valaisemaan kaamosta, täydellinen sää nähdä revontulia.
"Minä en jätä sinua kahdestaan tuon kanssa." Sami sanoi.
"No, en minäkään aio lähteä minnekään", Riina kivahti ja jatkoi, "sä et edes osais tehä mitään jos mies saa jonkun kohtauksen tai jotain. Sä et osaa edes elvyttää."
"Entä jos se on joku hullu. Mul on tosi huonot vibat tästä." Sami tarttui Riinaa hartioista tietämättä, että se oli viimeinen kerta kun hän pitelisi naista lähellään. "Lähdetään kaikki. Kaadan penkit autosta." Sami ehdotti.

"Ei. Hänen täytyy lämmetä. On vaarallista liikuttaa häntä ilman oikeanlaista lääkitystä."

He hätkähtivät kovaa kolausta joka oli kuulunut sisältä. Riina ryntäsi sisälle. Takkateline valurautaisine työkaluineen oli kaatunut. Mies oli noussut makuulta ja pukeutunut, kyykisteli nurkassa kasvot seinää päin. Riina syöksyi miestä kohti huudahtaen, " ei! Sinun pitää pysyä makuulla!"

Mies vastasi murisemalla matalalta kuin koira, varoittaen. Riina oli kuitenkin ehtinyt jo kosketus etäisyydelle. Mies kääntyi nopeasti huitaisten. Riina käännähti ympäri silmät kauhusta laajenneina. Sami otti askeleen kohti, mutta ei ehtinyt ottaa Riinaa kiinni tämän valahtaessa polvilleen. Ruma punainen viiru levisi kaulalla. Sami seurasi katseellaan naista jota rakasti. Naista joka vajosi kyljelleen. Naista joka yritti turhaan käsillään pitää sormien välistä pulppuavaa verta sisällään. Sami tunsi tylpän kivun selässään ja ehti ottaa käsillään vastaan polvien pettäessä alta. Mies oli kiertänyt hänet nopeasti. Sami konttasi välittämättä miehestä Riinan luokse. Riinan katse anoi hetken apua ennen kuin sammui. Kantapää rummutti lattiaa vielä hetken ennen kuin jätti takkaan sytytetyn tulen rätinän ainoaksi ääneksi. Sami huusi menettämisen tuskasta ja pyörähti ympäri kohdatakseen miehen joka oli vienyt häneltä kaiken. Ulko-ovi sulkeutui hiljalleen, mies oli kadonnut yöhön. Sami nosti maahan kaatuneen hiilihangon käsiinsä ja astui ovesta pidellen hankoa kaksin käsin kuin pesäpallonpelaaja mailaansa.

*
Sami havahtui ajatuksistaan uuteen ulvonnan aaltoon. Äänet kuuluivat tien molemmilta sivuilta. Paljon edellistä kertaa lähempää. Sami kiihdytti hidastunutta vauhtiaan ja antoi katseensa vaeltaa tien molemmin puolin. -Hän ei ehtisi, ne saavuttaisivat hänet ennen kuin hän ehtisi tielle. Sami luovutti. Hiljensi vauhtiaan, lopulta pysähtyen kokonaan. Nojasi verisillä käsillään polviinsa ja sylki verta hiekoitetulle tielle. Murina alkoi melkein heti hänen selkänsä takana. Sami kääntyi katsomaan. Ensin hän ei nähnyt mitään, mutta pian syttyivät ensimmäiset silmät kiilumaan pimeyteen. Ne leijuivat metrin korkeudella maasta ja tuijottivat järkähtämättä häneen. Sitten tuli toiset ja kolmannet. Kokonainen lauma susia, jotka murisivat. Yksi silmä pari oli korkeammalla. Se lähestyi ja Sami näki miehenhahmon jota oli paennut. Sami kuvitteli susien hampaat ihollaan ja lausui nopean rukouksen sulkien silmänsä. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt.

Sami huusi tuskaansa mökin verannalla ja huitoi aseellaan ilmaan. "Tule takaisin ja tappele kuin mies." Sami huusi silmät vihasta ja surusta sameana. Silloin hän kuuli ulvonnan ensimmäisen kerran. Verta hyytävä ääni aivan hänen vieressään. Sami käännähti ja löi hiilihangolla. Vieressä seisova olento piteli vaivatta kämmenessään värisevää hiilihankoa. Sen terävä kärki oli lävistänyt olennon kämmenen, mutta lyönti oli tuntunut samalta kuin olisi lyönyt kiveen. Ainakin sillä oli yhtä paljon vaikutusta. Olento heitti hangon pois ja paljasti hampaansa. Sami ehti nostaa käsivartensa eteen ja tunsi leuat luussaan asti. Olento retuutti hänet pihan poikki ja katosi jälleen. -Leikkikö olento hänellä? Sami keräsi jäljelle jääneet voimansa ja lähti kauhuissaan pakoon.

*

Sami säpsähti ja avasi silmänsä. Sireenin vingahdus ja koko tienoo kylpi sinisen välkkyvän valon loisteessa. Sami kääntyi ja varjosti kädellään silmiään. Hän erotti poliisiauton vain muutaman metrin päässä edessään. Toinen poliiseista ilmestyi ajovalojen hohteen takaa ja käveli häntä kohti pidellen kättä aseensa perällä. "Oletko haavoittunut!"

Sami ei saanut ääntä suustaan, mutta nyökytti. Kyynel valui hänen poskellaan ja hän otti yhden askeleen lähemmäksi.
"Pysy siinä!" Poliisi sanoi ja otti valmiusasennon.
"Auttakaa," Sami sai sanottua. "Joku tappoi Riinan. Viilsi kurkun auki." Sami kohotti kämmenensä ilmaan. Veri valui purrusta käsivarresta kainaloon.
"Seis!" Poliisi vapautti aseensa kotelosta ja osoitti häneen. "Maahan!”
"Maahan!"

Sami asettui maahan makaamaan ja laittoi pyytämättä kädet päänsä päälle. -Niin poliisit elokuvissa aina käskivät tekemään seuraavaksi.

"Älä liiku!" Poliisi jatkoi käskyttämistä. Sitten tuli hetkeksi hiljaista. Auton oven paukahdus ja lähestyvien askelten ääni.
"Oletko Pyhäyksen-vuokramökiltä? Sami? Naisystäväsi on Riina?" Toinen poliisi kysyi. Miehen ääni kuului vanhukselle. Epätavallisen vanhalle kuuluakseen partiopoliisille. Sami tunsi repivän kivun, hänen kätensä potkaistiin suoraksi ja sitä pideltiin saappaalla paikallaan.
"Purtiinko sinua?"
"Purtiin." Sami kiristeli hampaitaan. Kipu kädessä viilsi ytimiä myöden.
"Purtiinko tätä Riinaa?" Vanhempi poliisi jatkoi outoa kuulustelua.
"Ei."
"Onko hän mökissä?"
"On." Sami sai sanottua.
Saapas nousi hänen kätensä päältä. Sami repi sen alleen ja suojasi sitä vartalollaan.
"Olen pahoillani."
Kuului terävä naksaus. Ääni jätti Samin viimeisen kysymyksen alleen , -mistä? Uusi kivun aalto takaraivossa. Sitten ei mitään.

*

Sami säpsähti hereille. Ääni oli kuulunut ulkoa. Askeleet kuistilla. Riina astui ovesta sisään.
"Huomenta kulta." Riina hymyili.
"Mitä? Mitä kello on?" Sami piteli päätään. Ulkona oli vielä pimeää ja loittonevan auton moottorin ääni kuiskasi lupauksen ulkopuolisista.
"Ei se ole vielä mitään. Nukahdit vain hetkeksi. Ja heräsit hyvissä ajoin revontulimaratoniin." Riina huomasi Samin ilmeen, "mikä hätänä?"
"Ei mikään", Sami hautasi kasvonsa kämmeniinsä ja puhalsi keuhkot tyhjiksi. "Näin ihan sika häiriintynyttä unta."
"Ai", Riina silitti Samin hiuksia. "No, se oli vain unta. Haluatko jakaa?" Riina katsoi hymyillen Samia syvälle silmiin. Se sai aikaan vastustamattoman halun suudella naista.
Sami vetäytyi suudelmasta ja pyöritti helpottuneena päätään, "se aiemmin näkemämme poron ruho vaelluksella sai ilmeisesti aikaan traumoja vaikka kierrettiinkin se kaukaa." Sami jaksoi naurahtaa jo näkemälleen unelle. "Kävikö täällä muuten joku?"
"Joo. Poliisit kävivät pyörähtämässä.  Varmistivat vain että kaikki on ok." Riina sanoi ja nousi vuodalta heittääkseen halon takkaan.
Sami tunsi kuinka hengitys salpaantui ja kysyi, "nuori ja joku todella vanha?"
"Ai sä olit hereillä. Olisit tullut ulos."
Sami tuijotti kalpeana kuinka tuli nieli halon ja nousi ylös pakatakseen tavaransa. Loma oli hänen osaltaan varmasti ohi. Ensikerralla he matkustaisivat etelään.

Raunio novelli

Raunio

Rakas päiväkirja, ensimmäinen päivä.

Täällä todellakin ollaan, eikä se ole unta. En voi uskoa mikä tuuri minulla oli saadessani mahdollisuuden osallistua tälle retkelle. Kuvittele nyt! Kolme suurta ja kuuluisaa yliopistoa, sitten professorini ja minä. Se retken johtaja, amerikkalainen Harvardin mies, kuin Indiana Jones. Urheilullinen, älykäs ja hauska. Hänen silmänsä. Oi, miten ne tuikkivat ja miten siniset... Ja hänen kaunis puolisonsa. No, olisin ollutkin liian nuori hänelle.

Ensimmäinen päivä paikalla ja teltat pystytetty, kaivausvälineet purettu autoista ja juuri saimme syötyä. Raahasin aivan turhaan laatikollisen hyönteismyrkkyjä mukanani, peloitteluista huolimatta täällä ei ole yhtään hyönteisiä. Ulkona on aivan hiljaista lukuunottamatta revontulien räiskettä. Revontulien. Uskomatonta, että sain vihdoin nähdä ne ja näin uskomattomassa paikassa.

Rauniot ovat ensinäkemältä koskemattomat, on edelleen vaikea käsittää, että olemme ensimmäiset ihmiset täällä tuhansiin vuosiin. Paikalliset välttelevät koko aluetta. Mistä tulikin mieleeni. Matkalla pysähdyimme pieneen kylään. Ihmiset täällä Siperiassa elävät jonkinlaisessa vaihdanta taloudessa. Heille ei raha merkitse mitään. Ei ole varsinaisia työpaikkoja, saati pankkeja. Vaihdoin rannekelloni, luusta ja nahasta valmistettuun kaulakoruun, joka kuulemma suojelisi minua pahalta. Minun oli pakko saada se heti kun näin sen muiden korujen joukosta. Se jotenkin puhutteli minua. Myyjä oli varmasti satavuotias paikallinen nainen, jonka kaihin sumentamat silmät saivat minut melkein suunniltani. Tunsin matkalla ensimmäisen kerran koti-ikävää. En ymmärrä 'vanhaa venäjää' riittävän hyvin, mutta pääpiirteittäin sain siitä selvän. Nainen tarttui minua ranteesta ja lausui iän karhentamalla äänellä: Monta matkajaa nähnyt, sillä (tai sinne) johtavalla tiellä. Kaikilla jotain samaa, he kulkevat yhteen suuntaan vain.

Huh! Kaihista huolimatta tuntui siltä, kuin nainen olisi nähnyt matkaajat joista puhui. Tuntui siltä kuin nainen olisi nähnyt minut. Ja, aivan kirkkaasti. Vaikka se järkyttikin sillä hetkellä ja sai minut hieman pelkäämään tänne saapumista, en silti tahtoisi olla missään muualla.

Professori sanoo, että se mitä me täältä saatamme löytää, voi merkitä ihmiskunnalla yhtä paljon, kuin Egyptin- tai Meksikon pyramidit. Professori Turunen on varmasti pätevin tutkija omalla sarallaan. Siperian alkuperäisasukkaat, joten en usko, että hän kovin paljoa liioittelee. Minun oma professorini ja aivan täpinöissään. Hänen innostuksensa on tarttuvaa.

*

Moskova

Harmaa tukkainen mies viheltelee kävellessään tutkimusviraston pitkällä käytävällä. Kattoon sijoitetut erityisvalmistetut ultraviolettivalot, luovat aivan omanlaisen värityksen käytävään. Tsaikovskin sävelet kaikuvat valkeista betoniseinistä ja kävelykenkien kopina luo melodialle rytmin. Mies on juuri palannut lastenlastensa kanssa viettämältään lomalta mustanmeren rannalta. Rusketusta korostaa valkoinen juuri pesty laboratoriotakki, joka tuoksuu aivan liljoilta. Mies kävelee toimistoonsa, jonka oven pielessä lukee Ivan Radulov.

Työpöydän nurkka on täynnä tutkimustuloksia, hakemuksia ja kaiken maailman anomuksia, jotka ovat kertyneet hänen lomansa aikana. Hän istuutuu ja aikoo käydä niiden kimppuun, ennen kuin suuntaa oman tutkimuksensa pariin.

Yksi paperi, tarkkaanottaen kopio hakemuksesta, saa miehen hengen salpaantumaan. Kädet jotka vain hetki sitten olisivat kyenneet, vaikka neurokirurgiaan, tärisevät niin ettei tekstistä tahdo saada selvää. Mies ehti kuitenkin ymmärtää täysin mitä paperi merkitsi. Alue Njet:llä on tutkimusryhmä. Joku on hyväksynyt tutkimusmatkan kielletylle alueelle. -”Miten helvetissä näin on päässyt käymään”, Ivan puuskahtaa ja syöksyy käytävään. Seinistä kaikuna kuuluvien askeleiden ääni kamppailee, hänen omien sydämenlyöntiensä tahdissa. Ainakin satakertaa minuutissa. -Se tapahtuu nyt!

*

Päivä neljä

Aargh. Kyllästyttää. Meitä assistentteja ei päästetä temppelin alueelle. Valokuvat, joita tutkijat ja arkeologit ovat raunioilta ottaneet, ovat uskomattomia. Silti, samaa voisin tehdä kotoani käsin, eli katsella tietokoneen näytöltä näitä kuvia. Turunen lupasi, että kunhan esineet jotka löytyivät temppelin maanpäällisestä osasta on saatu luetteloitua, meidät assistentit, päästetään alueelle. Aivan kuin jokainen paikalla olija ei muka tietäisi miten argeologisella kaivauksella pitäisi käyttäytyä. Mielenkiintoisempaa oli kuitenkin sanavalinta, 'maanpäällinen kerros.' Otin asian heti puheeksi ja proffa sanoi, paljastaneensa vahingossa liikaakin, mutta kertoi sitten innostuksissaan, heidän löytäneen sinetöidyn oven, joka johtaisi maan alle. Oven takaa kuului ääniä, samanlaisia kuin tunneliverkostoissa, joissa on toimiva ilmanvaihto. Varsin lupaavaa ja jännittävää. En malta odottaa mitä täältä vielä paljastuukaan.

*

Jossain päin Siperian yläpuolella

Ivan Radulov istuu armeijan miehistönkuljetushelikopterissa. Hän erottuu joukosta kuin romani tavaratalossa. Maastopukuiset miehet tuijottavat häntä kasvomaalin alta kuin halpaa makkaraa. Kukaan ei puhu mitään, eikä puhumisesta mitään iloa olisikaan, roottoreiden pauhun vuoksi. Sotilaat sen sijaan keskittyvät hänen tuijottamiseensa ja jäystävät purukumia, jollaista hänellekin oli tarjottu. Paineen vaihtelu korvissa muistuttaa kipeästi virheestä, jonka hän teki kieltäytyessään.

He ovat matkalla raunioille. Hän ei uskonut, että joutuisi todella palaamaan sinne. Sitä painajaista hän oli pitänyt sisällään kolmekymmentä vuotta ja nyt kaikki oli alkanut purkautumaan. Oli aika kohdata menneisyyden demonit uudelleen.

Ivan hypisteli käsissään hopeisen väristä rasiaa, joka oli pitkään ollut hänen tutkimuksensa perusta. Ehkä unet todella loppuisivat, jos hän palauttaisi rasian. Joka tapauksessa hänestä tuntui, kuin olisi ollut oikein palauttaa se sinne mistä hän sen oli varastanutkin. Raunioille. Rasiasta kaikki oli saanut alkunsa. Radulov oli ainoa henkiin jäänyt edellisestä tutkimusryhmästä, joka raunioita tutki. Eikä mielellään muistellut raunion tapahtumia.

*

Päivä kahdeksan

Yli viikko oltu jo reissussa, en voi uskoa miten aika lentää siivillä. Tuntuu siltä, kuin vasta eilen olisimme saapuneet paikalle ja kohta tulee jo aika lähteä. Luulen, ei. Minä tiedän, että me teemme täällä historiaa. Ja minä saan olla osa sitä. Ryhmä sai, 'Indiana Jonesin' johdolla sinetöidyn oven auki, ja saimme pettymykseksemme huomata, ettemme olleetkaan ensimmäisiä, jotka ovat päässeet raunioita tutkimaan. Oven takaa löytyi huone, joka oli täynnä kylmänsodan aikaista tutkimusvälineistöä. Resurssit ilmeisesti olivat päässeet loppumaan ja tavarat olivat vain hylätty. Täältä oltiin lähdetty kiireellä. Proffa sanoi, ettei se ollut lainkaan ennen kuulumatonta, sen aikaisessa neuvostoliitossa, mihin tavaroiden ikä viittaa.

No, saamme olla ensimmäisiä jotka julkaisevat löydön. Saavat siitä kunnian.

Yhteydenpito ulkomaailmaan ei enää onnistu, liekö sattumaa, että signaali katosi ja sähkölaitteet alkoivat sekoilemaan, sillä hetkellä kun sinetöity ovi avattiin. Joka tapauksessa, löydöt mitä me täällä olemme tehneet, tulevat muuttamaan maailmankatsomusta. Kaikki viittaa siihen, että olemme löytäneet uuden uskonnon. Saman tapaisia kuvia, kuin hieroglyfeissä tai Intian uskontojen kuvauksissa. Eläinpäisiä hahmoja, mutta helvetin paljon pelottavamman näköisiä. Jotkut kuiskivat niiden olevan todiste maapallon ulkopuolisesta elämästä... Minä... Minä en ole muodostanut vielä omaa mielipidettäni.

*

Sillä tiellä, Siperia

Raunioille ei voinut vain lentää. He joutuivat vaihtamaan maasto-ajoneuvoihin tukikohdassa ja jatkaa matkaa teitä pitkin. Radulovin johtama ryhmä pysähtyi viimeisen etapin aloittavaan pieneen kylään. Kylästä olisi vielä ainakin päivän ajomatka, huonokuntoisella tiellä. Kylä ja sen ihmiset toivat Ivanille muistoja mieleen edellisestä kerrasta, kun hän oli ollut täällä. Silloin mieliala oli ollut eri. Toiveikas. Nyt ei voinut puhua enää toivosta, se oli hiipunut sitä mukaa, kun tiedustelu tietoa oli valunut alueelta. Kuin hiekka tiimalasissa. Tutkijoiden puolesta ei olisi tehtävissä todennäköisesti enää mitään.

Sininen kajo horisontissa auringon laskiessa, pelotti häntä yhtä paljon kuin se, mitä he tulisivat löytämään. Heidän olisi pakko lähteä ajamaan, viivyttelemättä. Mikä ikinä valon aiheuttikin, voimistui. Se vei mennessään radioaallot ja tuhosi mikrosirut. Se oli jotain hitaan elektromagneettisen pulssin kaltaista, jotain mitä hän tai kukaan muukaan ei ollut ennen nähnyt.

Hän tiesi käskynsä, sen mitä hänen odotettiin tekevän. Olisi jälleen suljettava rauniot ja nukuttaa olennot. Olentojen täytyi jäädä salaisuudeksi.

Radulov vajosi hetkeksi ajatuksiinsa ja katsoi jälleen rasiaa. Oliko hän varma asiastaan? Hän laittoi rasian talteen ja varmisti, että mukanaan tuomat säiliöt olivat kunnolla kiinnitetty kuorma-auton lavalle ja antoi lähtö käskyn. Poistuessaan kylästä Ivan näki ikkunasta vilaukselta hymyilevän vanhan naisen. Nainen näytti siltä, kuin ei olisi vanhentunut päivääkään. Nainen oli samanlainen kuin unissa. Sen oli oltava harhaa. Raunioiden vaikutusta, Radulov ajatteli. Tai ehkä nainen oli varmistamassa, että hän toimisi kuten hänen odotettiin toimivan. Hänen kätensä hakeutui kaulalle, jossa koru lepäsi. Vanha nainen oli vaihtanut kolmekymmentä vuotta sitten korun pelkkään kuulakärkikynään. Radulov ei ikinä ottanut saamaansa korua pois kaulastaan. Se kuulemma suojasi häntä.

*

Päivä neljätoista

Jotain outoa on tapahtumassa. Maanalaisista kerroksista löytyi uusia sinetöityjä ovia ja ruumiita. Jotkut kuiskivat heidän kuuluneen edelliseen tutkimusryhmään. Rauniosta lähtevä outo valo näkyy vain öisin. Se on kuin kupu koko alueen yllä ja se laajenee. Yhä useampi on alkanut pelätä henkensä puolesta ja jotkut ovat yrittäneet pakoon, mutta pakenijat on löydetty valon rajaaman alueen ulkokehältä sekavina ja kuumeisina. Kuolevina. Mikä tahansa valo on, se vaikuttaa sen vaikutus piiristä poistuneisiin ihmisiin.

'Indiana' on pakkomielteisesti mennyt yhä syvemmälle. Työläiset. Amerikkalaiset kantajat ja apumiehet. Taitavatkin olla jonkinlaisia sotilaita. 'Indiana' menee joka aamu aseistetun joukon kanssa raunion maanalaisiin kerroksiin. Muilta kulku sinne on kielletty.

Päivä kuusitoista

Ihmiset sairastuvat. Alan todella uskoa, että kuolemme tänne. Turunen on sairastuneiden joukossa, mutta sanoo retken johtajan tietävän mistä on kysymys, ja ratkaisu löytyisi raunioista. Kunhan he vain ensin pääsevät riittävän syvälle. He ovat käyneet tulitaisteluja alhaalla ja joka päivä joku puuttuu joukosta. Missään ei tunnu olevan, enää mitään järkeä. Ketä tai pikemminkin mitä vastaan he taistelevat?

Kylässä tapaamani vanha nainen ilmestyy uniini, ja käskee pakenemaan. Unessa nainen sanoo, korun suojelevan minua ja minusta tulee uusi 'Aamu'. En tiedä mitä se tarkoittaa tai mitä minun pitäisi tehdä, tänne jääminen kuitenkin merkitsee varmasti kuolemaa... Minua pelottaa... Herätessäni olen puristanut korua niin, että kämmeneeni on piirtynyt kuvio.

Minun on pakko paeta huomenna, kunhan aseistetut ovat suurempana joukkona alhaalla. Täältä poistuminen ei ole enää vapaaehtoista.

*

Rauniot, Njet alue

Kuorma-auto letka pysähtyy valon rajaaman alueen reunalle. Vain yksi erikoisvalmisteinen auto jatkaa matkaansa, kyydissään säiliöt ja suojapukuiset miehet. Radulov on yksi heistä.

Juuri niin kuin hän pelkäsikin, alue oli autio. Ihmisistä muistutti enää maahan kaatuneet, tuulen repimät teltat ja itse rauniot. Ruumita ei näkynyt. Siitäkin huolimatta, että oli liian myöhäistä tehdä mitään täällä olleiden tutkijoiden hyväksi. Radulov toivoi, etteivät tutkijat olleet sairastuneet kaasuun. Se olisi ollut hidas ja kammottava kuolema. Olennot olisivat olleet armollisempia.

Radulov viittoi sotilaita kiirehtimään säiliöiden kanssa. Kahdeksan säiliötä, yksi jokaista kerrosta varten. Ne täytyy yksi kerrallaan avata ja johtaa kaasu alempaan kerrokseen. Olennot pakenisivat alimpaan kerrokseen ja kammioon, kuten viimeksi. Kaasu ei vahingoita niitä, kuten se saa aikaan hitaasti solutasolla muutoksia ihmisissä. Olennot vaipuisivat erittäin kevyeen horrokseen. Niiden tutkiminen on silti mahdotonta. Niitä ei pystynyt siirtämään ja tappamista ei edes harkittu. Sitä vastoin heidän tekniikkansa tutkiminen ei ollut osoittautunut mahdottomaksi. Radulov taputti nyt olkalaukussaan olevaa hopeista rasiaa, jonka täytyi olla osa niiden virtalähdettä. Osa oli rikkoontunut kun hän sen löysi. Nyt se on korjattu ja se tulee olemaan viimeinen uhraus olennoille. Radulov oli tehnyt päätöksensä nähdessään vanhan naisen. Rasian palauttaminen on hänen unissa saamansa tehtävä. Kukaan ei tiedä, että hän on aikeissa palauttaa sen. Hänet pysäytettäisiin omiensa toimesta varmasti.

Nainen unissa on anonut häntä palauttamaan osan, nainen auttoi häntä korjaamaankin sen. Unet ovat vakuuttaneet hänet, etteivät olennot ole pohjimmiltaan vihamielisiä. Ne tosin reagoivat aggressioon, aggressiolla ja ovat paljon kehittyneempiä, kuin me olemme.

Raunion alimmassa kerroksessa, Radulov käski muita suojapukuisia miehiä odottamaan. Hän astui kammioon yksin, kaikki oli sujunut tähän mennessä hyvin. Ainuttakaan laukausta ei oltu tarvittu. Vaikutti melkein siltä, kuin olennot hyväksyisivät menetelmän ja vetäytyivät hyvässä järjestyksessä. -Ehkä, ne tiesivät, millä asialla hän oli. Todennäköisesti niiden täytyi tietää.

Kammio oli samanlainen, kuin hän muisti. Se sykki sinistä valoa. Lasinkaltaista metallia oli käytetty jokaisella pinnalla. Jos pintaan koski, siihen ilmestyi outoja kirjaimia. Kuin kyrillisiä aakkosia, mutta sanoissa ei ollut mitään järkeä. Ainoa osa joka kammiosta oli saatu irti, oli hänen mukanaan.

Huoneen keskellä istui risti-istunnassa yksi olennoista, sen toinen kämmen oli kohotettu ilmaan ja se näytti nukkuvan. Sen hirviömäiset kasvot olivat levolliset, silti ne saivat kauhun tunteen nousemaan pintaan. Radulov miltei kääntyi kannoillaan, mutta keräsi rohkeutensa pysähtyen ainoastaan hetkeksi. Hän asetti rasian olennon kämmenelle ja nosti katseensa olennon kasvoihin. Sen silmät olivat auki ja muistuttivat unessa nähdyn vanhan naisen valkoisia silmiä. Olento kiitti häntä selvällä venäjällä ja sulki sitten silmänsä uudelleen.

Radulov vetäytyi kammiosta, pitäen katseensa tarkasti olennossa, osin pelosta, osin kunnioituksesta olentoa kohtaan. Tällä kertaa Radulov sinetöisi tehtävästään poiketen ainoastaan kolme ulointa kerrosta. Kaasun vaikutus olentoihin tulisi lakkaamaan nopeasti. Ainoastaan tulevaisuus näyttäisi, toimiko hän oikein vai aiheuttaisiko teollaan maailmanlopun. Ainakin hän oli tehnyt kaiken, mitä unissa oli pyydetty.

*

Moskova, kuukausia myöhemmin.

-”Isä!”

-”Pidätkö vieläkin minua isänäsi?” Radulov kysyi hymyillen tuntien surua, Jedínyin. Jenin puolesta. Se ei ollut tytön oikea nimi, se tarkoitti ainoaa.

-”Pidän sinua aina isänäni, miksi se muuttuisi?” Jen vastasi topakasti. Tyttö oli taantunut seitsemän vuotiaan tasolle, mutta oli parantunut kaasunvaikutuksista nopeasti.

-”Kerro minulle uudestaan, miten minut löydettiin.” Jen tahtoi kuulla saman tarinan yhä uudelleen. Radulov veti alleen tuolin.

-”Löysimme sinut harhailemasta erämaasta”, Radulov toisti. Varmasti tuhannetta kertaa näiden viikkojen aikana.

-”Niin kuin sinut, joskus aiemmin?”

-”Niin kuin minut, rakas.”

-”Onko tämä äidin antama, tämä koru.” Jen näytti kaulassaan pitämää korua, sitä ei voinut ottaa tytöltä pois ilman välikohtausta.

-”Ei ole. Sinulla oli joskus oikea isä ja äiti, ei enää. He eivät tunnistaisi sinua...”, Radulovin ääni hiipui lauseen edetessä. Tyttö ei ollut taantunut ainoastaan mieleltään, vaan oli myös käynyt läpi ikäänsä vastaavan fyysisen muutoksen. Hänet oltaisiin sijoitettu orpokotiin, ilman hänen mukanaan kantamaa päiväkirjaa. Niin uskomattomalta kuin se vaikuttikin, tyttö oli ainoa henkiinjäänyt tutkimusryhmästä.

-”Näenkö heitä enää koskaan?” Tyttö kysyi, korjasi sitten nopeasti, ”ei sillä, että tarvitsisin toisen isän”.

-”Aika näyttää... Aika näyttää.” Radulov sanoi poissaolevana. Tyttö hyppäsi hänen kaulaansa ja halasi. Kyynel valui miehen poskelta. Hän pelkäsi miten tytölle vielä kävisi. Miten hän pystyisi suojelemaan tyttöä.

-”Katso”, Jen sanoi ja leijutti kirjaa ilman halki, hänen omaa päiväkirjaansa. Kirja leijui huoneen pöydältä heidän eteensä. Jen istui Radulovin sylissä ja selasi kirjaa ajatuksen voimalla. Kirjan sivut kääntyilivät nopeasti, pysähtyivät sitten aukeamalle, jolla oli piirros. Kuvan alapuolelle oli kirjoitettu suomeksi. Pelastaja. Kuvassa oli turkiksiin pukeutunut vanha nainen, jonka valkoiset silmät hohtivat. Vanha nainen oli ojentautuneena nuoren naisen puoleen. Kuvassa aikuisempaa Jeniä esittävä nainen pakeni kuvun alta. Kupu peitti taustalla näkyvää temppelirauniota. Vanha nainen oli sama, joka oli antanut heille molemmille kaulakorun.

Nainen jonka Radulov oli useasti nähnyt unissaan. Nainen jota Jen kutsui äidiksi. Kuka tai pikemminkin mikä nainen oli, sitä ei kumpikaan heistä tiennyt. Yhtä hyvin se olisi voinut sitten olla äiti. Jollain tapaa se Jenille sitä varmaan olikin.

-”Muistatko mitä olen sanonut sinulle kyvyistäsi?” Radulov torui.

-”Muistan.” Tyttö sanoi ja leijutti kirjan takaisin pöydälle, katse alas luotuna.

-”No?”

-”En saa näyttää kykyjä kenellekään... Kenellekään muulle kuin sinulle.” Tyttö hymyili ja nipisti Radulovia nenästä hellästi, johon Radulov vastasi tekemällä tytölle samoin.

-”Niin juuri, oma pieni Jedinyin, niin juuri”.

Radylov jätti tytön värityskirjojensa pariin ja astui kahden turvaoven läpi erilliseen tilaan.

-”Kerro?”

-”Ei mitään muutosta. Tytön kyvyt ovat hävinneet sitä mukaa kun vaikutus sähkölaitteisiinkin katoaa”, Radulov valehteli. Tytöstä huokui samaa säteilyä, kuin raunioistakin, hänelle ei voitu tehdä kokeita, eikä häntä kyetty valvomaan sähköisesti. Se oli tytön onni.

-”Pahus. Vaikuttaa siis siltä, etteivät vierailijat jättäneet meille valtavan kuopan lisäksi mitään”, kenraali sanoi.

-”Kyllä he jättivät, Sergei. He jättivät meille tulevaisuuden. Usko pois, että se oli heidän päätettävissään”, Radulov totesi. Kenraali piti hetken taukoa, asetti sitten lakkinsa päähän ja jatkoi. -”Kerrohan Ivan, paria juttua en vain ymmärrä. Miksi sinä? Tai miksi tyttö? Miksi kaikista ihmisistä, he jättivät juuri teidät henkiin? Mikä lopulta tekee teistä niin tärkeitä?” Kenraali jätti kysymykset ilmaan ja poistui vastausta odottamatta. Kysymykset jäivät kuitenkin kaikumaan Radulovin päähän. -Tyttö on ainoa. Tyttö on tulevaisuus. Tyttö on uusi aamu, joka koittaa ihmiskunnalle, Radulov vastasi mielessään. Hänen silmänsä hohtivat valkoisina.

The End

Soittaja

Soittaja

Kadunkulmassa soitti vanhalla kitarallaan resuinen mies. Hän seisoi kylmässä, mereltä puhaltavassa tuulessa ja selvästi näki tämän palelevan. Miehen sormet olivat kylmästä kangistuneet, mutta silti hän vain jatkoi soittamistaan. Joku voisi kysyä, miksi tämä edes jatkoi? Kukaan ei pysähtynyt kuuntelemaan, eikä kellään ollut vaihtorahaa miehen avoimeen kitaralaukkuun.

Jokin miehessä tähän katselijaan kuitenkin vetosi. Hän oli kuullut tämän soittamista aikaisemminkin, jokin veti häntä tämän soittajan puoleen. Jokin sama jota hän oli kuullut joskus aikaisemminkin, kauan, kauan aikaa sitten. Hän ei ollut varma soittajasta ensimmäisellä kerralla, kun tämän soinnut vetivät häntä puoleensa. Hän oli tullut miehen luo vuosien aikana monta kertaa, mutta aina lähtenyt pois. Se jokin sai hänet nyt ymmärtämään virheensä. Tuo vanha resuinen mies todella osasi valuttaa osan sielustaan soittamiinsa säveliin. Nyt hän oli varma, että mies ansaitsisi sen mikä tuleman piti.

Mies soitti samalla tavalla, kuin sokea poika oli joskus satoja vuosia sitten soittanut pianollaan. Soitti samoin kuin afroamerikkalainen Jim oli soittanut kitarallaan, kun hän oli löytänyt miehen Lontoosta. Tavalla jolla rockin kuningas oli villinnyt yleisönsä. Mies todella vuodatti sieluaan musiikkiin. Se lopulta tappaisi miehen, hän tiesi. Niin kuin se oli tappanut kaikki ne, jotka avasivat itsensä musiikin muotoon. Miehen sielu kuivuisi pikkuhiljaa kokoon jokaisen soinnun myötä, ja jättäisi tilalle tyhjiön jota ei pystyisi enää millään täyttämään. Joskus ihmisikä riitti, jos sieluaan annosteli varovaisesti. Yleensä ei, jos joku todella oli lahjakas, sielu oli nopeasti ammennettu tyhjäksi. Se oli kuin kuroittaisi aurinkoon ja tahattomasti polttaisi itsensä koskettaessaan sitä.

Mies siis soitti hänelle, kutsui häntä. Soitti hänen kunniakseen, vaikkei tiennyt niin tekevänsä. Muusikot olivat pappeja hänen alttarillaan. Musiikin, runouden ja auringon sanansaattajia. Hän pystyi antamaan lumoamisen lahjan, sen ansaitseville. Niille jotka ammensivat taiteesta.

Hän kulki tässä maailmassa etsien sanansaattajia. Ihmisiä jotka vuodattivat osan itsestään musiikin muodossa. Etsiminen ei ollut todellakaan helppoa, jopa hän oli tehnyt virheitä, kuten silloin kun oli juovuksissa hipaissut yhtä kanadalaista poikaa, joka janosi kovasti kuuluisuutta. Pojalla ei ollut lahjoja, mutta hänen kosketuksensa sai kaikki luulemaan, että pojassa olisi sitä jotakin. Hän katui temppuaan. Siitä olisi hänelle itselleen pelkkää harmia. Lopulta kun hänen luoma illuusio joskus särkyisi, jäljelle ei jäisi kuin epäusko musiikkiin. Ihmiset siis pettyisivät musiikkiin. Pettyisivät häneen. ”Mitä hittoa?” Ihmiset kysyisivät itseltään. ”Miksi?” Miten he olivat lumoutuneet musiikista, jossa toisteltiin kolmea sanaa yhtä monen minuutin ajan. ”Uuuuh, baby, yeah”. Hän ei edes tiennyt pystyttiinkö ”uuh”, laskemaan sanaksi.

Ihmisen hahmossa ja juovuksissa ei siis ollut aina helppoa. Ei todellakaan. Toinen häpeällinen tapaus sattui, kun hän oli läpsäissyt nuorta Amerikkalaistyttöä takapuolelle, jolla sentään oli edes jonkinlaisia lahjoja. Tosin lahjat näyttäytyivät erittäin makaaberilla tavalla. Tyttö esitteli vartaloaan ja teki itseään tunnetuksi härskeillä tempuilla. Tyttö kutsui sitä ”Show:ksi”. Ihmiset lopulta tuntisivat vain myötähäpeää, tytön vuoksi. -Minkä takia he olivat yllyttäneet ja kannustaneet tyttöä ryhtymään kerta toisensa jälkeen rohkeampiin tempauksiin? ”Pukisi päälleen tuo lapsi, ihmiset lopulta sanoisivat”. Tytön isä oli sentään tullut kuuluisaksi omillaan. Takatukalla ja yhdellä hitillä. Tytön isän vuoksi hän oli tyttöön alunperin törmännytkin. Hän oli ollut väijymässä Billyä. Sattuiko miehellä olemaan enää mitään annettavaa. Ei ollut, joten hän joi itsensä humalaan ja tapahtui kuten tapahtui. Sille ei voinut enää mitään. Jokaisella oli menneisyydessään luurankoja, jopa Jumalilla, hän kohautti aineettomia harteitaan.

Tämä kadunkulmassa soittava mies sentään ansaitsi tulla kuuluisaksi. Mies oli hionut taitojaan koko ikänsä. Uhrannut musiikille kaiken. Miten ihmeessä ihmiset eivät huomanneet tämän soittajan lahjoja. Miksi hänen täytyi edes näyttää ihmisille, että tässä teille on yksi palvottava. Palvottava joka todella ansaitsee sen.

Hän lähestyi miestä aineettomana ja kiersi miehen taakse, vain yhden askeleen päähän, aivan kosketus etäisyydelle. Laittoi silmänsä kiinni, ja nautti kitaran sävelistä huokuvan sielun vaikutuksesta. Ihmiset kävelivät edelleen ohi, pikemminkin kiirehtivät pois miehen luota, kuin olisivat jääneet nauttimaan soitannasta. Vaikka soitto oli virheetöntä, omalaatuista, jopa maagista. Se oli Bluesia, Rockia ja runoutta. Nuo kaikki yhteen niputettuina. Pian ihmiset antautuisivat tälle soittajalle, kuulisivat tuon musiikin ja tuntisivat sen sisimmissään. Olisiko mies itse valmis tähän, kestäisikö miehen sielu pitkään, soittaa miljoonille kuulijoille? Sitä hän ei tiennyt. Mutta nyt oli aika musiikin antaa miehelle jotain takaisin. Hän antaisi tälle soittajalle enemmän itsestään, kuin kenellekään aikaisemmin ja toivoi, ettei mies heti kurottaisi aurinkoon. Pelkkä hänen kosketus riittäisi, hän tiesi. Hän kuunteli silmät suljettuina vielä hetken ja halasi sitten, aineettomassa hahmossa, miestä muutaman sydämen lyönnin ajan. Katsoi aikaan saannostaan, ja lähti kävelemään pois. Miehellä oli nyt lumoamisen lahja.

Jossain muuallakin palvottaisiin häntä. Hän saapuisi musiikin kutsumana arvioimaan, ja jakamaan suosiota, sen ansaitseville. Hän saapuisi soittajien luo, läpi ajan ja ulottuvuuksien.

Kadunkulmassa yksin soittava mies tunsi lämmön palaavan ruumiiseensa. Aivan kuin joku olisi juuri syleillyt häntä. Sormet vetristyivät ja miehen suupielet vetäytyivät ylöspäin, hänen kiihdyttäessä hitaasta surullisesta soinnista. Mies hymyili ja aloitti riehakkaan, nopean melodian. Kuin todella soittaisi vasta nyt ensimmäisen kerran. Soinnut toisensa perään tulivat vain jostain, kuin kitara itse olisi halunnut ne näppäiltävän. Se oli kaunista. Soittamisen riemu huokui tuosta resuisesta miehestä ja teki hänestä kauniin. Sävelet jakoivat tuota riemua jokaiselle joka musiikin kuuli.

Ensimmäinen ohikulkija hidasti hänen kohdallaan, hämmentyi ja jäi suu auki kuuntelemaan. Kuulija etsi katseellaan musiikin lähdettä ja joutui ihmeissään toteamaan. ”Kyllä, musiikki kuului tuosta resuisesta miehestä, ja miehen kitarasta”. Ei ollut kamariorkesteria missään. Ei kovaäänisiä, josta tuo mukaansa tempaava melodia kantautui. Musiikki tuntui kuuluvan kaikkialta, ja ei mistään. Se oli kuin ilma ympärillämme. Se oli olemassa, vaikka sitä ei nähnyt. Vaikka sen kuuli sitä ei pystynyt kuvailemaan. Sen pystyi ainoastaan tuntemaan. Se todella täytyi kokea.

Kuulijalla oli ollut kiire jonnekin. Nyt hänellä ei enää ollut. Ei enää pakottavaa tarvetta kiirehtiä eteenpäin. Hän halusi vain kuulla musiikin. Tuntea sen sydämessään.

Joku toinenkin pysähtyi soittajan eteen kuuntelemaan. Kolmas juoksi kadun toiselta puolen. Pian heitä oli toista kymmentä. Jalkakäytävä ei enää riittänyt. Autoilijat hiljensivät väistääkseen satapäiseksi paisunutta yleisöä, joka oli saapunut ja jäänyt naulittuina paikoilleen. Ne autoilijat, jotka kuulivat musiikin hylkäsivät autonsa ja liittyivät itsekin joukkoon. Jopa väkijoukkoa hajottamaan saapunut virkavalta riisui mellakkavarusteensa yhtyäkseen mukaan tanssimaan ja iloitsemaan. Tuhannet ihmiset saapuivat kaikkialta kokemaan tuon musiikin.

Sinä päivänä kukaan ei enää tuntenut mereltä puhaltavaa kylmää viimaa. Ketään ei ahdistanut.

Sinä päivänä suru ja kiire pyyhkiytyivät ihmisten mielistä, riemu ja rakkaus astuivat noiden synkkien tunteiden tilalle.

Sinä päivänä ei itketty surusta. Jos itkettiin, itkettiin vain ilosta.

Sinä päivänä oli ainoastaan tuo resuinen soittaja ja hänen sielunsa verhoutuneena säveliin.

Sinä päivänä ihmiset kokivat musiikin, niin kuin se oli tarkoitettu koettavaksi. He kokivat jotain suurempaa. He kokivat tuon soittajan kauniin sielun.

Alku

Laitetaan tuohon Millan tarinaa vähän jatkoa, yksi kappale lisää.







 Alku

    Metallican Nothing else matters, soi vaimeasti värinän säestämänä. Mitä kello oli? Milla nousi vuoteellaan istumaan ja haravoi katsellaan huonetta. Aurinko paistoi kaihdinten välistä huoneeseen hänen etsiessä laukkuaan. Heli soitti.

    ”Mitä sä sekoilet?” Heli aloitti.

    Milla yritti peitellä haukotteluaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. ”En mitään.”

    ”Oliksä nukkumassa vielä? No, hyvä että soitin. Mikä se face homma oikein oli?” Heli kysyi.

    ”No arvaa?”

    ”Eikä, sekoiliksä taas unissasi?”

    ”Joo.”

    ”Unelmoiksä unelmien prinssistä?” Heli nauroi. ”Kosteita unia?”

    ”No ei todellakaan. Mä näin unta yhestä karmivasta tyypistä joka käy meillä töissä, se tappo jonkun naisen siinä unessa.”

    Heli oli hetken hiljaa. ”Sun täytyy käydä ilmoittamassa poliisille.”

    ”Mitä mä muka sanoisin? 'Haluaisin ilmoittaa murhasta. Joo, murhasta kuulit aivan oikein...  Ai missä tapahtui? No mun  unessa. Se oli yks asiakas meiltä töistä.'” Milla sanoi sarkastisella äänen sävyllä.

    ”Joo, joo. Ei tarvi alkaa kettuilemaan. Sun pitää pysyä erossa siitä tyypistä. Ei mitään sankaritekoja.” Heli ripitti.

    ”No, eilen mä keikuin jo sen pihassa, omenapuussa.”

    ”Mitä? Milla! Oikeesti.” Heli nauroi.

    Milla selitti aiemmin näkemänsä unen, ja miten oli nähnyt seuraavana iltana miehen lähtevän naisen kanssa baarista. Hänen oli ollut pakko lähteä seuraamaan miestä. Nainenkaan ei ollut sama kuin unessa. Milla kertoi myös miten oli jäänyt kiinni vakoilemisesta.

    ”Eikä, näkikö se sut?” Heli sanoi. ”Tuu mun luo Helsinkii vähäks aikaa, jooko?”

    ”Kyllä sä tiedät, etten voi tulla. Pitää maksaa laskut, enkä mä voi Pyryä tänne jättää.”

    ”Ota pyry mukaan, pidät pari päivää lomaa tai jotain pekkasia.” Heli yritti vielä.

    ”Kiitti, mut mä oon oikeesti ihan ok.”

    ”Kato sit kanssa ettei mee taas samanlaiseksi. Varsinkaan samanlaiseks ku sillon aluksi.”

    ”Joo, joo. Äiti.”

    ”No saan mä siskonasi olla susta huolissani, enkö muka saa?”

    ”No saat olla, mut älä suotta oo. Mun täytyy nyt lopettaa. Täytyy hakee ostokset töistä, ne jäi eilen sinne kun tuli muuta. Oot rakas.”

    ”Niin säkin.”

    Milla lopetti puhelun ja jäi muistelemaan, miten oli mennyt melkein psykoosiin nähtyään pienenä ensimmäisen enneunensa. Sen mihin Heli oli viitannut.


                *

    ”Äiti, minä olen piilossa!” Poika huusi nauraen. He olivat matkalla katsomaan ihan oikeita villieläimiä. Samanlaisia kuin hänen paras kaveri, herra Tiikeri.

     ”No mihin ihmeeseen se poika on mennyt piiloon? Onko 'Tiikelikin' piilossa?” Äiti kysyi iloisesti, katsoen pallomeren liikkuvaa pintaa.

    ”Totta kai on! Se tietää aina parhaat piilot.” Poika vastasi pallojen seasta. Hän oli odottanut koko kesän, että he pääsisivät käymään eläintarhassa. Äiti sanoi, että heti kun olisi rahaa he pääsisivät lähtemään. Lopultakin sitä oli ollut tarpeeksi. He menisivät kokonaiseksi viikoksi lomalle. Kävisivät huvipuistossa ja eläintarhassa. ”Pöö!” Poika nosti täytetyn pehmolelun pintaan ja nauroi.

    ”Hui kamala kuinka säikähdin.” Äiti nauroi. ”Mitäs jos tulisit kohta pois sieltä? Pitäisi mennä hammaspesulle, kummankin.” Äiti lisäsi.

    ”Eikä, ei ihan vielä.” Poika sanoi vastaan.

    ”Kyllä, vaan. Muuten hampaat tippuu, jos niitä ei pese. Mikäs se sellainen hampaaton tiikeri oikein olisi?”

    Poika nousi pettyneenä seisomaan ja lähti kahlaamaan värikkäiden pallojen seassa. Tiikeri oli joutunut tiukkaan halaukseen, ettei vaan putoaisi pojan kömpiessä pois altaasta. ”Okei, mutta vain siksi, ettei tiikerille tule uusia hampaita, niin kuin minulle.” Poika irvisti, näyttäen harvan rivin maitohampaitaan.

    ”Ei tule, ei.” Äiti pörrötti pienen sankarin hiuksia.

    He kävelivät hienot portaat alakertaan, niiden kaiteet kiilsivät ja niistä näki oman peilikuvan tosi hauskasti. Joku mies ei oikein pysynyt pystyssä. Laiva keinui muutenkin tosi paljon, mutta minulla ei ollut yhtään huono olo ja minä osasin hienosti pysyä pystyssä. Äiti katsoi miestä vihaisesti ja sanoi sen juoneen liikaa aikuisten mehua. ”Sitten kun kasvat isoksi, niin lupaa ettet juo liikaa mehua, että pysyt pystyssä.” Äiti sanoi kuuluvaan ääneen, heidän ohittaessa meluavan miehen. ”Totta kai,” poika lupasi vakavana.

     Kaksi valkoisiin uniformuihin pukeutunutta miestä meni auttamaan kaatunutta. Poika katsoi miehiä ihaillen, päättäen että joskus pukeutuisi samanlaisiin vaatteisiin ja ajaisi myös laivalla. He matkustaisivat autiosaarille äidin ja herra Tiikerin kanssa. Tiikeri saalistaisi ruokaa ja äiti keittäisi sitten ruuasta hienot ateriat, sitten he vaihtaisivat saarta ja lomailisivat vain koko ajan.

    Poika oli pessyt hampaat ja vaati saada nukkua yläpedissä. Äiti auttoi, siniseen yöpukuun pukeutuneen pojan ylös. ”Hyvän yön suukko.” Äiti vaati. ”Yök. Tiikerille kanssa.” Poika sanoi kikatellen. ”Kauniita unia ja päät tyynyyn nyt.”

    Heräsin kauheaan pamaukseen, tai siis poika heräsi. Tuntui kuin koko paikka olisi tärissyt. Poikaa pelotti, tunsin sen, se tuntui todelliselta. Äitikin oli noussut ylös, laittoi valot päälle ja pyyhki rähmät silmistä. ”Odota siellä.” Äiti sanoi raottaessaan hytin ovea. ”Älä jätä minua!” Poika parkaisi itkuisena. ”En jätä, katson vain ovesta.” Äiti rauhoitteli poikaa.

    Poika kiipesi alas sängystä ja juoksi äidin yöpaidan helmoihin katsomaan käytävälle. Muidenkin hyttien ovet olivat auki ja ihmiset huutelivat toisilleen, ”mitä tapahtuu!?” Laiva keinui ja näytti siltä kuin kaikki olisivat juoneet liikaa mehua.

     Kaatuilivat.

    Valot välkkyivät ja ihmiset tönivät toisiaan, yrittäen päästä käytävää pitkin, niihin hienoihin portaisiin. Portaat ainakin olivat siellä mihin ihmiset menivät. Joku tönäisi äitiä lujaa, äiti kompastui minuun. ”Au! Tallasit jalalle. Äiti... äiti?” Äiti oli kaatunut pahasti, ja lyönyt päänsä johonkin. Äidin päästä tuli verta, eikä herännyt kun poika itkien ravisti tätä hartioista. Käytävältä kuuluneet huudot vaimenivat paukahduksen saattelemina. Koko laiva oli kallistunut ja hytin ovi mennyt kiinni. ”Äiti! Äiti! Äiti!” Poika itki ja toisteli kauhuissaan äitiään. Sängylle unohtunut tiikeri heräsi eloon ja hyppäsi alas pojan luo, poika kaappasi sen kainaloonsa. ”Ei mitään hätää, tiikeri. Kun äiti herää, me mennään katsomaan muita tiikereitä.” Tiikeri puski poikaa naamaan, ja nuolaisi tämän poskea. Se tuntui lohduttavalta. Valot sammuivat ja hätävalojen vihreä kajo, valaisi sen verran että poika näki äidin ja tiikerin, rakkaimpansa. Laiva kallistui lisää, ja he valuivat vasten hytin ovea. Joka puolella itkettiin ja huudettiin. ”Laiva uppoaa!” Joku löi oveen.

    ”Äiti?” Poika yritti vielä, puristi tiikeriä lujempaa ja meni makaamaan äidin kainaloon.
           
                                                                                   *

    Silloin Heli ravisti minua hartioista. ”Herää, Milla!” En hetkeen saanut sanaa suustani. ”Äiti?!” Itkin hysteerisesti, en ymmärtänyt silloin mitä tapahtuu. Kauhun ja surun tunteet risteilivät päässäni kuin olisin vieläkin ollut tuo poika, josta uneksin. Äiti juoksi huoneeseen, isän seuratessa kannoilla.

     ”Mikä hätänä?” Äitini kysyi.

    ”En tiedä,” Heli vastasi kyynelehtien. Siskoni oli säikähtänyt minua todenteolla. ”Milla näki jotain unta.”

    ”Laiva uppoaa... Kaikki kuolee... Äiti, jopa tiikerikin kuolee.” Sain sanotuksi, nyyhkytysten välillä.

    ”Ei mitään hätää. Olet turvassa kotona.” Äiti halasi nostaen minut syliinsä. Sain nukkua vanhempieni sängyssä loppu yön. Aamulla jokaisella kanavalla näytettiin uutista Estonian uppoamisesta.

    Luulin silloin, että ensimmäinen uneni käynnisti ketjureaktion joka johti perheemme hajoamiseen. Kuvittelin itseni keskiöön, jonka ympärillä maailma pyöri. Isäni jätti meidät, tytöt, niin kuin äiti sanoi, yksin. Kuvittelin silloin, että isäni ei pystynyt asumaan enää minun kanssani, kuvittelin itseni hirviöksi. Ajattelin, että laivan uppoaminen johtui minusta, olinhan sen nähnyt ennalta.

    Muutama vuosi perheterapiaa auttoi. Ymmärsin ettei vanhempieni ero johtunut minusta, vaan se johtui isästäni. Isä oli menettänyt aiemmin työpaikkansa ja muuttunut katkeraksi. Isä ei kestänyt ajatusta, ettei pystynyt elättämään perhettään. He riitelivät äitini kanssa paljon ja lopulta eivät enää kestäneet toisiaan. Lakkasin syyttämästä itseäni. Terapeutti yritti selittää myös uneni, sanoi että jokainen näkee unia ja niille ei voi mitään. Ne joko tapahtuvat tai jäävät tapahtumatta, mutta unen näkijällä ei ole valtaa niihin. Siinä asiassa terapeutti oli väärässä, minä näen unia ja näkemäni unet tapahtuvat, jos en puutu niihin. Lupasin itselleni ettei tule enää hukkuneita tiikereitä. Lupasin itselleni että teen parhaani estääkseni kauheudet joista unia näen.

    Pyry kiehnäsi jaloissa, herättäen Millan ajatuksistaan. Tunne siitä ettei ollut pystynyt pelastamaan poikaa ja tiikeriä laivan uppoamiselta, vaivasi Millaa edelleen. Hän olisi pystynyt varoittamaan, jos olisi ollut kokeneempi. Yksi puhelin soitto olisi saattanut riittää, siihen että laivan miehistö olisi ollut valppaampi.
           

Unessa

Laitetaanpa tähän lyhyt tekstinpätkä yhdestä ideasta, mikä on vielä hahmottelun alla. Olkoon tämä sitten prologi pidempään tekstiin, tai lyhyt novelli. Mutta ainakin tulee sentään päivitettyä blogiin joskus jotain. 

Oman kirjoittamisen ja itsensä kehittämisen kannalta olen useasta lähteestä lukenut, että pitää kirjoittaa. Kirjoittaa paljon. Kirjoittaa erilaisilla hahmoilla, miehellä, naisella, lapsella tai ehkä vanhuksella. Minä muodossa, tarinavetoista. Proosaa, runoutta, blogia kenties? Pitää kirjoittaa. Tässä on nyt jotain mikä on vähän pidemmälle vietyä. Kirjoitettu, kirjoitettu uudestaan, korjailtu ja editoitu.

                                                              Unessa

Miksi? Nainen kysyi nähdessään rinnastaan törröttävän korkkiruuvin kahvan. Veri valui hitaasti pitkin hänen leukapieltään ja kylmän väreet tekivät paikallaan pysymisestä lähes mahdotonta.

Hän ei ollut tuntenut miestä entuudestaan, vain nähnyt hänet aikaisemmin istumassa samassa pöydässä viikosta toiseen. Ravintolassa jossa hän itse työskenteli, vuodesta toiseen. Mies ei ikinä tilannut mitään, istui vain hiljaa. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän mieheen huomiota, kukaan muu kuin hän.

Nainen oli viimein kerännyt rohkeutensa ja ajatellut vain mennä tervehtimään. Esittäytyä samalla, olihan hänellä nyt vapaa ilta, eikä ollut mitään väärää tutustua asiakkaisiin. Mies ei ollut komea, mutta jokin hänessä vetosi naiseen tavalla, josta hän oli yksinäisinä iltoina unelmoinut. Hän huomasi, ettei pitänyt vain miehen olemuksesta. Hän tiesi ensi hetkestä, että he ajattelisivat asioistakin samalla tavalla. Tavalla jolla muut ihmiset eivät ehkä ajatelleet. Yksi asia johti toiseen, ja pian hän huomasikin olevansa miehen kotona.

Asumus oli yhtä arvoituksellinen kuin mieskin. Ei todellakaan mikään peräkammarin pojan asunto, siisti omakotitalo arvostetulla alueella. Koti oli kuitenkin siisti, ehkä vähän liiankin siisti. Ei koriste-esineitä, kasveja, ei mitään mikä heijastaisi miehen intohimoja tai harrastuksia. Koti oli arvoitus, yhtä suuri kuin itse mieskin. Ehkä mies oli vasta muuttanut? Ei, hän oli käynyt ravintolassa pitkään. Oliko mies muuttamassa? Jos niin, hän oli onnekas, että oli tehnyt siirtonsa ennen kuin mies muuttaisi.

Nainen odotti sirosti sohvan reunalla istuen, tunnusteli sohvan sileää nahkaverhoilua. Se tuoksuikin nahalta, ei mikään keinotekoinen, aito niin kuin hän oletti miehenkin olevan. Miksi hän tunsi itsensä niin hermostuneeksi? Hän haistoi vaivihkaisesti kainaloaan, ei kai hän vain hikoillut? Kämmenet ainakin hikoilivat ja vatsassa tuntui perhosia.

Mies palasi keittiöstä, tuoden mukanaan viinilasit ja pullon. Ei mitä tahansa pulloa, se vaikutti kalliilta. Nainen hymyili, niin miehelle kuin pullollekin, ei kierteitä pullon kaulassa. Miehellä täytyi olla viinin suhteen hyvä maku. Ei mitään Alkon halpaa kyykkyviiniä, vaan varmasti tuotu ulkomailta erityistä tapahtumaa varten. Nyt mies tarjosi sitä hänelle, hän oli siis tuo erityinen tapahtuma, nainen hymyili ajatukselle. Mies kaatoi viiniä hieman lasiin, pyöritti sitä ja maistoi. Mies loi merkitsevän katseen häneen, samanlaisen joita hän oli ravintolassa melkein joka ilta saanut, tällä kertaa hän ei punastunut, ei kääntänyt katsettaan, vaan vastasi siihen häpeilemättä. Nainen hymyili. Illasta tulisi ikimuistoinen.

Kaadettuaan viinit laseihin mies istuutui hänen vierelleen, venyttäen kätensä hänen harteilleen. Perhoset naisen vatsassa kiihdyttivät villiin tanssiin, hänen nojautuessa miehen rintaa vasten, ja vei viinilasin huulilleen. Täydellistä, kaikki tuntui täydelliseltä. Vain he kaksi, nauttimassa viinistä ja toistensa seurasta. Miksei hän ollut tutustunut mieheen aikaisemmin, mikä ihme häntä oli estänyt?

Nainen joi lasinsa tyhjäksi ja irtautui miehen halauksesta. Hänen täytyi käydä vessassa seuraavaa siirtoaan varten. Hän tunsi itsensä aivan teinitytöksi, ei muistanut milloin viimeksi olisi tuntenut näin. Tuntenut leijuvansa odotuksesta. Hän nousi ylös, viivytellen, varmisti että mies näki hänen parhaan puolensa. Hän oli pukeutunut vartaloa nuolevaan mekkoon. Mekkoon jota hän oli ihaillut monta kerta kotonaan peilistä. Se tuntui aina olevan liian juhlallinen tilaisuuksiin, minne hän oli menossa. Nyt hän oli onnellinen, että oli viimein pukenut sen ylleen. Oliko kohtalolla sormensa pelissä? Hän tunsi miehen katseen selässään, kulkiessaan pienessä hiprakassa kohti eteistä, jossa oli vessan nähnyt. Nainen otti laukkunsa naulakosta ja vei sen mukanaan kylpyhuoneeseen. Hän istuutui, ja kaivoi puhelimensa laukusta, tarkisti siihen tulleet viestit. Kirjautui sitten Facebookiin, päivitti tilansa. Sinkkuus oli kohta ohi, pahoittelut kaloille. Muutama hymynaama ja pienen epäröinnin jälkeen hän julkaisi sen.

Nainen huuhteli vessan ja tarkisti peilistä meikkinsä. Levitti hieman puuteria otsaan, nipisti poskiaan ja ihaili aikaansaannostaan. Hän rohkaisi itseään hymyilemällä, lähettäen lentosuudelman ja iskemällä silmää kuvajaiselleen. Aivan kuin Marilyn, joskus iäisyys sitten, nainen ajatteli. Nauroi sitten hiljaa ja tuuletti käsillä kasvojaan, rauhoittuakseen hieman.

Hän kuuli heti oven avattuaan, musiikin. Klassista. Se oli säädetty hiljaiselle, jotta he pystyisivät keskustelemaan. Olohuoneessa ei ollut kuitenkaan ketään, valaistus oli himmennetty ja nainen näki vielä äskettäin suljettuna olleen oven raosta, kynttilän tunnelmallisen lepatuksen. Mies todellakin teki kaikkensa, tehdäkseen illasta täydellisen. Hän huhuili miestä työntäessään oven kokonaan auki ja astui makuuhuoneeseen. Hän oli odottanut näkevänsä miehen, ehkä sängyllä odottamassa, ei todellakaan mitään tällaista. Ei sänkyä, ei mitään kalusteita. Ainoastaan vihreä muovinen pressu lattialla. Hän kääntyi ja kirkaisi. Mies seisoi hänen takanaan ja iski häntä rintaan jollain esineellä. Ilma katosi keuhkoista, naisen kaatuessa selälleen muovin päälle. Nainen yritti hapuilla esinettä rinnastaan, korkkiruuvin puisesta kahvasta ei saanut otetta, se oli liukkaana hänen omasta verestään. Nainen henkäisi kauhuissaan, hän ymmärsi kuolevansa, ”miksi?”

”Miksi? Mitä? Et sinä ymmärtäisi. Et ymmärtänyt koko liiton aikana.” Mies sanoi katkeruutta äänessään.

Nainen haukkoi henkeään, hän oli omassa yksiössään. ”Saatana, mikä uni.” Nainen sanoi itselleen, raottaessaan kaulustaan varmistaen, ettei hänellä ollut reikää rinnassaan. Uni oli tuntunut niin todelliselta, hän jopa tunsi mihin korkkiruuvi oli iskeytynyt. Hän oli kokonaan hiestä märkä, nainen oli nukahtanut lempi mekko päällään ja tottakai mennyt pilaamaan sen. Ainakin se pitäisi pestä, nainen kirosi. Häntä huimasi, mitä eilen oli tapahtunut? Hän huomasi käsilaukkunsa lattialla sängyn vieressä, kännykkään oli tullut yön aikana useita viestejä. Heli oli kommentoinut, ihanaaaaa. Soita heti. Kymmeniä tykkäyksiä, viestiin jonka hän oli unessa laittanut. Unessa, jonka aikana hän oli kokenut, rakastumisen, pettymyksen ja kuoleman. Miten hän oli viestin laittanut?

Suru

Joskus täytyy antaa itselle lupa surra. Antaa lupa kyynelten tulla.

Laske silloin katseesi alas. Sulje silmäsi, muista rakas. Muista hetket ilon, rakkauden, riemun. Retket yhdessä samankaltaisen sielun.

Jos luoksemme jäänyt oisit, onnea yhä elämään toisit. Vaikka lähdit jo pois, tuonpuoleiseen. Minä mielessä elän sut uudelleen.

Lennä siis siivillä ansaituilla, luo muistojen yhteisten rakkaiden. Luo hetkien mielessä ikuisten.

Tänne harhautuneille

Lukijoille.

Tämä blogi on suunnattu niille, jotka harkitsevat kirjoittamista tai muuten vaan rakastavat lukemista. Julkaisen omia kirjoituksiani täällä, jotka ehkä saattavat vihastuttaa, ihastuttaa tai kannustaa jotakuta aloittamaan oman projektinsa.