Alku

Laitetaan tuohon Millan tarinaa vähän jatkoa, yksi kappale lisää.







 Alku

    Metallican Nothing else matters, soi vaimeasti värinän säestämänä. Mitä kello oli? Milla nousi vuoteellaan istumaan ja haravoi katsellaan huonetta. Aurinko paistoi kaihdinten välistä huoneeseen hänen etsiessä laukkuaan. Heli soitti.

    ”Mitä sä sekoilet?” Heli aloitti.

    Milla yritti peitellä haukotteluaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. ”En mitään.”

    ”Oliksä nukkumassa vielä? No, hyvä että soitin. Mikä se face homma oikein oli?” Heli kysyi.

    ”No arvaa?”

    ”Eikä, sekoiliksä taas unissasi?”

    ”Joo.”

    ”Unelmoiksä unelmien prinssistä?” Heli nauroi. ”Kosteita unia?”

    ”No ei todellakaan. Mä näin unta yhestä karmivasta tyypistä joka käy meillä töissä, se tappo jonkun naisen siinä unessa.”

    Heli oli hetken hiljaa. ”Sun täytyy käydä ilmoittamassa poliisille.”

    ”Mitä mä muka sanoisin? 'Haluaisin ilmoittaa murhasta. Joo, murhasta kuulit aivan oikein...  Ai missä tapahtui? No mun  unessa. Se oli yks asiakas meiltä töistä.'” Milla sanoi sarkastisella äänen sävyllä.

    ”Joo, joo. Ei tarvi alkaa kettuilemaan. Sun pitää pysyä erossa siitä tyypistä. Ei mitään sankaritekoja.” Heli ripitti.

    ”No, eilen mä keikuin jo sen pihassa, omenapuussa.”

    ”Mitä? Milla! Oikeesti.” Heli nauroi.

    Milla selitti aiemmin näkemänsä unen, ja miten oli nähnyt seuraavana iltana miehen lähtevän naisen kanssa baarista. Hänen oli ollut pakko lähteä seuraamaan miestä. Nainenkaan ei ollut sama kuin unessa. Milla kertoi myös miten oli jäänyt kiinni vakoilemisesta.

    ”Eikä, näkikö se sut?” Heli sanoi. ”Tuu mun luo Helsinkii vähäks aikaa, jooko?”

    ”Kyllä sä tiedät, etten voi tulla. Pitää maksaa laskut, enkä mä voi Pyryä tänne jättää.”

    ”Ota pyry mukaan, pidät pari päivää lomaa tai jotain pekkasia.” Heli yritti vielä.

    ”Kiitti, mut mä oon oikeesti ihan ok.”

    ”Kato sit kanssa ettei mee taas samanlaiseksi. Varsinkaan samanlaiseks ku sillon aluksi.”

    ”Joo, joo. Äiti.”

    ”No saan mä siskonasi olla susta huolissani, enkö muka saa?”

    ”No saat olla, mut älä suotta oo. Mun täytyy nyt lopettaa. Täytyy hakee ostokset töistä, ne jäi eilen sinne kun tuli muuta. Oot rakas.”

    ”Niin säkin.”

    Milla lopetti puhelun ja jäi muistelemaan, miten oli mennyt melkein psykoosiin nähtyään pienenä ensimmäisen enneunensa. Sen mihin Heli oli viitannut.


                *

    ”Äiti, minä olen piilossa!” Poika huusi nauraen. He olivat matkalla katsomaan ihan oikeita villieläimiä. Samanlaisia kuin hänen paras kaveri, herra Tiikeri.

     ”No mihin ihmeeseen se poika on mennyt piiloon? Onko 'Tiikelikin' piilossa?” Äiti kysyi iloisesti, katsoen pallomeren liikkuvaa pintaa.

    ”Totta kai on! Se tietää aina parhaat piilot.” Poika vastasi pallojen seasta. Hän oli odottanut koko kesän, että he pääsisivät käymään eläintarhassa. Äiti sanoi, että heti kun olisi rahaa he pääsisivät lähtemään. Lopultakin sitä oli ollut tarpeeksi. He menisivät kokonaiseksi viikoksi lomalle. Kävisivät huvipuistossa ja eläintarhassa. ”Pöö!” Poika nosti täytetyn pehmolelun pintaan ja nauroi.

    ”Hui kamala kuinka säikähdin.” Äiti nauroi. ”Mitäs jos tulisit kohta pois sieltä? Pitäisi mennä hammaspesulle, kummankin.” Äiti lisäsi.

    ”Eikä, ei ihan vielä.” Poika sanoi vastaan.

    ”Kyllä, vaan. Muuten hampaat tippuu, jos niitä ei pese. Mikäs se sellainen hampaaton tiikeri oikein olisi?”

    Poika nousi pettyneenä seisomaan ja lähti kahlaamaan värikkäiden pallojen seassa. Tiikeri oli joutunut tiukkaan halaukseen, ettei vaan putoaisi pojan kömpiessä pois altaasta. ”Okei, mutta vain siksi, ettei tiikerille tule uusia hampaita, niin kuin minulle.” Poika irvisti, näyttäen harvan rivin maitohampaitaan.

    ”Ei tule, ei.” Äiti pörrötti pienen sankarin hiuksia.

    He kävelivät hienot portaat alakertaan, niiden kaiteet kiilsivät ja niistä näki oman peilikuvan tosi hauskasti. Joku mies ei oikein pysynyt pystyssä. Laiva keinui muutenkin tosi paljon, mutta minulla ei ollut yhtään huono olo ja minä osasin hienosti pysyä pystyssä. Äiti katsoi miestä vihaisesti ja sanoi sen juoneen liikaa aikuisten mehua. ”Sitten kun kasvat isoksi, niin lupaa ettet juo liikaa mehua, että pysyt pystyssä.” Äiti sanoi kuuluvaan ääneen, heidän ohittaessa meluavan miehen. ”Totta kai,” poika lupasi vakavana.

     Kaksi valkoisiin uniformuihin pukeutunutta miestä meni auttamaan kaatunutta. Poika katsoi miehiä ihaillen, päättäen että joskus pukeutuisi samanlaisiin vaatteisiin ja ajaisi myös laivalla. He matkustaisivat autiosaarille äidin ja herra Tiikerin kanssa. Tiikeri saalistaisi ruokaa ja äiti keittäisi sitten ruuasta hienot ateriat, sitten he vaihtaisivat saarta ja lomailisivat vain koko ajan.

    Poika oli pessyt hampaat ja vaati saada nukkua yläpedissä. Äiti auttoi, siniseen yöpukuun pukeutuneen pojan ylös. ”Hyvän yön suukko.” Äiti vaati. ”Yök. Tiikerille kanssa.” Poika sanoi kikatellen. ”Kauniita unia ja päät tyynyyn nyt.”

    Heräsin kauheaan pamaukseen, tai siis poika heräsi. Tuntui kuin koko paikka olisi tärissyt. Poikaa pelotti, tunsin sen, se tuntui todelliselta. Äitikin oli noussut ylös, laittoi valot päälle ja pyyhki rähmät silmistä. ”Odota siellä.” Äiti sanoi raottaessaan hytin ovea. ”Älä jätä minua!” Poika parkaisi itkuisena. ”En jätä, katson vain ovesta.” Äiti rauhoitteli poikaa.

    Poika kiipesi alas sängystä ja juoksi äidin yöpaidan helmoihin katsomaan käytävälle. Muidenkin hyttien ovet olivat auki ja ihmiset huutelivat toisilleen, ”mitä tapahtuu!?” Laiva keinui ja näytti siltä kuin kaikki olisivat juoneet liikaa mehua.

     Kaatuilivat.

    Valot välkkyivät ja ihmiset tönivät toisiaan, yrittäen päästä käytävää pitkin, niihin hienoihin portaisiin. Portaat ainakin olivat siellä mihin ihmiset menivät. Joku tönäisi äitiä lujaa, äiti kompastui minuun. ”Au! Tallasit jalalle. Äiti... äiti?” Äiti oli kaatunut pahasti, ja lyönyt päänsä johonkin. Äidin päästä tuli verta, eikä herännyt kun poika itkien ravisti tätä hartioista. Käytävältä kuuluneet huudot vaimenivat paukahduksen saattelemina. Koko laiva oli kallistunut ja hytin ovi mennyt kiinni. ”Äiti! Äiti! Äiti!” Poika itki ja toisteli kauhuissaan äitiään. Sängylle unohtunut tiikeri heräsi eloon ja hyppäsi alas pojan luo, poika kaappasi sen kainaloonsa. ”Ei mitään hätää, tiikeri. Kun äiti herää, me mennään katsomaan muita tiikereitä.” Tiikeri puski poikaa naamaan, ja nuolaisi tämän poskea. Se tuntui lohduttavalta. Valot sammuivat ja hätävalojen vihreä kajo, valaisi sen verran että poika näki äidin ja tiikerin, rakkaimpansa. Laiva kallistui lisää, ja he valuivat vasten hytin ovea. Joka puolella itkettiin ja huudettiin. ”Laiva uppoaa!” Joku löi oveen.

    ”Äiti?” Poika yritti vielä, puristi tiikeriä lujempaa ja meni makaamaan äidin kainaloon.
           
                                                                                   *

    Silloin Heli ravisti minua hartioista. ”Herää, Milla!” En hetkeen saanut sanaa suustani. ”Äiti?!” Itkin hysteerisesti, en ymmärtänyt silloin mitä tapahtuu. Kauhun ja surun tunteet risteilivät päässäni kuin olisin vieläkin ollut tuo poika, josta uneksin. Äiti juoksi huoneeseen, isän seuratessa kannoilla.

     ”Mikä hätänä?” Äitini kysyi.

    ”En tiedä,” Heli vastasi kyynelehtien. Siskoni oli säikähtänyt minua todenteolla. ”Milla näki jotain unta.”

    ”Laiva uppoaa... Kaikki kuolee... Äiti, jopa tiikerikin kuolee.” Sain sanotuksi, nyyhkytysten välillä.

    ”Ei mitään hätää. Olet turvassa kotona.” Äiti halasi nostaen minut syliinsä. Sain nukkua vanhempieni sängyssä loppu yön. Aamulla jokaisella kanavalla näytettiin uutista Estonian uppoamisesta.

    Luulin silloin, että ensimmäinen uneni käynnisti ketjureaktion joka johti perheemme hajoamiseen. Kuvittelin itseni keskiöön, jonka ympärillä maailma pyöri. Isäni jätti meidät, tytöt, niin kuin äiti sanoi, yksin. Kuvittelin silloin, että isäni ei pystynyt asumaan enää minun kanssani, kuvittelin itseni hirviöksi. Ajattelin, että laivan uppoaminen johtui minusta, olinhan sen nähnyt ennalta.

    Muutama vuosi perheterapiaa auttoi. Ymmärsin ettei vanhempieni ero johtunut minusta, vaan se johtui isästäni. Isä oli menettänyt aiemmin työpaikkansa ja muuttunut katkeraksi. Isä ei kestänyt ajatusta, ettei pystynyt elättämään perhettään. He riitelivät äitini kanssa paljon ja lopulta eivät enää kestäneet toisiaan. Lakkasin syyttämästä itseäni. Terapeutti yritti selittää myös uneni, sanoi että jokainen näkee unia ja niille ei voi mitään. Ne joko tapahtuvat tai jäävät tapahtumatta, mutta unen näkijällä ei ole valtaa niihin. Siinä asiassa terapeutti oli väärässä, minä näen unia ja näkemäni unet tapahtuvat, jos en puutu niihin. Lupasin itselleni ettei tule enää hukkuneita tiikereitä. Lupasin itselleni että teen parhaani estääkseni kauheudet joista unia näen.

    Pyry kiehnäsi jaloissa, herättäen Millan ajatuksistaan. Tunne siitä ettei ollut pystynyt pelastamaan poikaa ja tiikeriä laivan uppoamiselta, vaivasi Millaa edelleen. Hän olisi pystynyt varoittamaan, jos olisi ollut kokeneempi. Yksi puhelin soitto olisi saattanut riittää, siihen että laivan miehistö olisi ollut valppaampi.
           

Unessa

Laitetaanpa tähän lyhyt tekstinpätkä yhdestä ideasta, mikä on vielä hahmottelun alla. Olkoon tämä sitten prologi pidempään tekstiin, tai lyhyt novelli. Mutta ainakin tulee sentään päivitettyä blogiin joskus jotain. 

Oman kirjoittamisen ja itsensä kehittämisen kannalta olen useasta lähteestä lukenut, että pitää kirjoittaa. Kirjoittaa paljon. Kirjoittaa erilaisilla hahmoilla, miehellä, naisella, lapsella tai ehkä vanhuksella. Minä muodossa, tarinavetoista. Proosaa, runoutta, blogia kenties? Pitää kirjoittaa. Tässä on nyt jotain mikä on vähän pidemmälle vietyä. Kirjoitettu, kirjoitettu uudestaan, korjailtu ja editoitu.

                                                              Unessa

Miksi? Nainen kysyi nähdessään rinnastaan törröttävän korkkiruuvin kahvan. Veri valui hitaasti pitkin hänen leukapieltään ja kylmän väreet tekivät paikallaan pysymisestä lähes mahdotonta.

Hän ei ollut tuntenut miestä entuudestaan, vain nähnyt hänet aikaisemmin istumassa samassa pöydässä viikosta toiseen. Ravintolassa jossa hän itse työskenteli, vuodesta toiseen. Mies ei ikinä tilannut mitään, istui vain hiljaa. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän mieheen huomiota, kukaan muu kuin hän.

Nainen oli viimein kerännyt rohkeutensa ja ajatellut vain mennä tervehtimään. Esittäytyä samalla, olihan hänellä nyt vapaa ilta, eikä ollut mitään väärää tutustua asiakkaisiin. Mies ei ollut komea, mutta jokin hänessä vetosi naiseen tavalla, josta hän oli yksinäisinä iltoina unelmoinut. Hän huomasi, ettei pitänyt vain miehen olemuksesta. Hän tiesi ensi hetkestä, että he ajattelisivat asioistakin samalla tavalla. Tavalla jolla muut ihmiset eivät ehkä ajatelleet. Yksi asia johti toiseen, ja pian hän huomasikin olevansa miehen kotona.

Asumus oli yhtä arvoituksellinen kuin mieskin. Ei todellakaan mikään peräkammarin pojan asunto, siisti omakotitalo arvostetulla alueella. Koti oli kuitenkin siisti, ehkä vähän liiankin siisti. Ei koriste-esineitä, kasveja, ei mitään mikä heijastaisi miehen intohimoja tai harrastuksia. Koti oli arvoitus, yhtä suuri kuin itse mieskin. Ehkä mies oli vasta muuttanut? Ei, hän oli käynyt ravintolassa pitkään. Oliko mies muuttamassa? Jos niin, hän oli onnekas, että oli tehnyt siirtonsa ennen kuin mies muuttaisi.

Nainen odotti sirosti sohvan reunalla istuen, tunnusteli sohvan sileää nahkaverhoilua. Se tuoksuikin nahalta, ei mikään keinotekoinen, aito niin kuin hän oletti miehenkin olevan. Miksi hän tunsi itsensä niin hermostuneeksi? Hän haistoi vaivihkaisesti kainaloaan, ei kai hän vain hikoillut? Kämmenet ainakin hikoilivat ja vatsassa tuntui perhosia.

Mies palasi keittiöstä, tuoden mukanaan viinilasit ja pullon. Ei mitä tahansa pulloa, se vaikutti kalliilta. Nainen hymyili, niin miehelle kuin pullollekin, ei kierteitä pullon kaulassa. Miehellä täytyi olla viinin suhteen hyvä maku. Ei mitään Alkon halpaa kyykkyviiniä, vaan varmasti tuotu ulkomailta erityistä tapahtumaa varten. Nyt mies tarjosi sitä hänelle, hän oli siis tuo erityinen tapahtuma, nainen hymyili ajatukselle. Mies kaatoi viiniä hieman lasiin, pyöritti sitä ja maistoi. Mies loi merkitsevän katseen häneen, samanlaisen joita hän oli ravintolassa melkein joka ilta saanut, tällä kertaa hän ei punastunut, ei kääntänyt katsettaan, vaan vastasi siihen häpeilemättä. Nainen hymyili. Illasta tulisi ikimuistoinen.

Kaadettuaan viinit laseihin mies istuutui hänen vierelleen, venyttäen kätensä hänen harteilleen. Perhoset naisen vatsassa kiihdyttivät villiin tanssiin, hänen nojautuessa miehen rintaa vasten, ja vei viinilasin huulilleen. Täydellistä, kaikki tuntui täydelliseltä. Vain he kaksi, nauttimassa viinistä ja toistensa seurasta. Miksei hän ollut tutustunut mieheen aikaisemmin, mikä ihme häntä oli estänyt?

Nainen joi lasinsa tyhjäksi ja irtautui miehen halauksesta. Hänen täytyi käydä vessassa seuraavaa siirtoaan varten. Hän tunsi itsensä aivan teinitytöksi, ei muistanut milloin viimeksi olisi tuntenut näin. Tuntenut leijuvansa odotuksesta. Hän nousi ylös, viivytellen, varmisti että mies näki hänen parhaan puolensa. Hän oli pukeutunut vartaloa nuolevaan mekkoon. Mekkoon jota hän oli ihaillut monta kerta kotonaan peilistä. Se tuntui aina olevan liian juhlallinen tilaisuuksiin, minne hän oli menossa. Nyt hän oli onnellinen, että oli viimein pukenut sen ylleen. Oliko kohtalolla sormensa pelissä? Hän tunsi miehen katseen selässään, kulkiessaan pienessä hiprakassa kohti eteistä, jossa oli vessan nähnyt. Nainen otti laukkunsa naulakosta ja vei sen mukanaan kylpyhuoneeseen. Hän istuutui, ja kaivoi puhelimensa laukusta, tarkisti siihen tulleet viestit. Kirjautui sitten Facebookiin, päivitti tilansa. Sinkkuus oli kohta ohi, pahoittelut kaloille. Muutama hymynaama ja pienen epäröinnin jälkeen hän julkaisi sen.

Nainen huuhteli vessan ja tarkisti peilistä meikkinsä. Levitti hieman puuteria otsaan, nipisti poskiaan ja ihaili aikaansaannostaan. Hän rohkaisi itseään hymyilemällä, lähettäen lentosuudelman ja iskemällä silmää kuvajaiselleen. Aivan kuin Marilyn, joskus iäisyys sitten, nainen ajatteli. Nauroi sitten hiljaa ja tuuletti käsillä kasvojaan, rauhoittuakseen hieman.

Hän kuuli heti oven avattuaan, musiikin. Klassista. Se oli säädetty hiljaiselle, jotta he pystyisivät keskustelemaan. Olohuoneessa ei ollut kuitenkaan ketään, valaistus oli himmennetty ja nainen näki vielä äskettäin suljettuna olleen oven raosta, kynttilän tunnelmallisen lepatuksen. Mies todellakin teki kaikkensa, tehdäkseen illasta täydellisen. Hän huhuili miestä työntäessään oven kokonaan auki ja astui makuuhuoneeseen. Hän oli odottanut näkevänsä miehen, ehkä sängyllä odottamassa, ei todellakaan mitään tällaista. Ei sänkyä, ei mitään kalusteita. Ainoastaan vihreä muovinen pressu lattialla. Hän kääntyi ja kirkaisi. Mies seisoi hänen takanaan ja iski häntä rintaan jollain esineellä. Ilma katosi keuhkoista, naisen kaatuessa selälleen muovin päälle. Nainen yritti hapuilla esinettä rinnastaan, korkkiruuvin puisesta kahvasta ei saanut otetta, se oli liukkaana hänen omasta verestään. Nainen henkäisi kauhuissaan, hän ymmärsi kuolevansa, ”miksi?”

”Miksi? Mitä? Et sinä ymmärtäisi. Et ymmärtänyt koko liiton aikana.” Mies sanoi katkeruutta äänessään.

Nainen haukkoi henkeään, hän oli omassa yksiössään. ”Saatana, mikä uni.” Nainen sanoi itselleen, raottaessaan kaulustaan varmistaen, ettei hänellä ollut reikää rinnassaan. Uni oli tuntunut niin todelliselta, hän jopa tunsi mihin korkkiruuvi oli iskeytynyt. Hän oli kokonaan hiestä märkä, nainen oli nukahtanut lempi mekko päällään ja tottakai mennyt pilaamaan sen. Ainakin se pitäisi pestä, nainen kirosi. Häntä huimasi, mitä eilen oli tapahtunut? Hän huomasi käsilaukkunsa lattialla sängyn vieressä, kännykkään oli tullut yön aikana useita viestejä. Heli oli kommentoinut, ihanaaaaa. Soita heti. Kymmeniä tykkäyksiä, viestiin jonka hän oli unessa laittanut. Unessa, jonka aikana hän oli kokenut, rakastumisen, pettymyksen ja kuoleman. Miten hän oli viestin laittanut?

Suru

Joskus täytyy antaa itselle lupa surra. Antaa lupa kyynelten tulla.

Laske silloin katseesi alas. Sulje silmäsi, muista rakas. Muista hetket ilon, rakkauden, riemun. Retket yhdessä samankaltaisen sielun.

Jos luoksemme jäänyt oisit, onnea yhä elämään toisit. Vaikka lähdit jo pois, tuonpuoleiseen. Minä mielessä elän sut uudelleen.

Lennä siis siivillä ansaituilla, luo muistojen yhteisten rakkaiden. Luo hetkien mielessä ikuisten.