Raunio
Rakas päiväkirja,
ensimmäinen päivä.
Täällä
todellakin ollaan, eikä se ole unta. En voi uskoa mikä tuuri
minulla oli saadessani mahdollisuuden osallistua tälle retkelle.
Kuvittele nyt! Kolme suurta ja kuuluisaa yliopistoa, sitten
professorini ja minä. Se retken johtaja, amerikkalainen Harvardin
mies, kuin Indiana Jones. Urheilullinen, älykäs ja hauska. Hänen
silmänsä. Oi, miten ne tuikkivat ja miten siniset... Ja hänen
kaunis puolisonsa. No, olisin ollutkin liian nuori hänelle.
Ensimmäinen päivä
paikalla ja teltat pystytetty, kaivausvälineet purettu autoista ja
juuri saimme syötyä. Raahasin aivan turhaan laatikollisen
hyönteismyrkkyjä mukanani, peloitteluista huolimatta täällä ei
ole yhtään hyönteisiä. Ulkona on aivan hiljaista lukuunottamatta
revontulien räiskettä. Revontulien. Uskomatonta, että sain vihdoin
nähdä ne ja näin uskomattomassa paikassa.
Rauniot ovat
ensinäkemältä koskemattomat, on edelleen vaikea käsittää, että
olemme ensimmäiset ihmiset täällä tuhansiin vuosiin. Paikalliset
välttelevät koko aluetta. Mistä tulikin mieleeni. Matkalla
pysähdyimme pieneen kylään. Ihmiset täällä Siperiassa elävät
jonkinlaisessa vaihdanta taloudessa. Heille ei raha merkitse mitään.
Ei ole varsinaisia työpaikkoja, saati pankkeja. Vaihdoin
rannekelloni, luusta ja nahasta valmistettuun kaulakoruun, joka
kuulemma suojelisi minua pahalta. Minun oli pakko saada se heti kun
näin sen muiden korujen joukosta. Se jotenkin puhutteli minua. Myyjä
oli varmasti satavuotias paikallinen nainen, jonka kaihin sumentamat
silmät saivat minut melkein suunniltani. Tunsin matkalla ensimmäisen
kerran koti-ikävää. En ymmärrä 'vanhaa venäjää' riittävän
hyvin, mutta pääpiirteittäin sain siitä selvän. Nainen tarttui
minua ranteesta ja lausui iän karhentamalla äänellä: Monta
matkajaa nähnyt, sillä (tai sinne) johtavalla tiellä. Kaikilla
jotain samaa, he kulkevat yhteen suuntaan vain.
Huh! Kaihista
huolimatta tuntui siltä, kuin nainen olisi nähnyt matkaajat joista
puhui. Tuntui siltä kuin nainen olisi nähnyt minut. Ja, aivan
kirkkaasti. Vaikka se järkyttikin sillä hetkellä ja sai minut
hieman pelkäämään tänne saapumista, en silti tahtoisi olla
missään muualla.
Professori sanoo,
että se mitä me täältä saatamme löytää, voi merkitä
ihmiskunnalla yhtä paljon, kuin Egyptin- tai Meksikon pyramidit.
Professori Turunen on varmasti pätevin tutkija omalla sarallaan.
Siperian alkuperäisasukkaat, joten en usko, että hän kovin paljoa
liioittelee. Minun oma professorini ja aivan täpinöissään. Hänen
innostuksensa on tarttuvaa.
*
Moskova
Harmaa tukkainen
mies viheltelee kävellessään tutkimusviraston pitkällä
käytävällä. Kattoon sijoitetut erityisvalmistetut
ultraviolettivalot, luovat aivan omanlaisen värityksen käytävään.
Tsaikovskin sävelet kaikuvat valkeista betoniseinistä ja
kävelykenkien kopina luo melodialle rytmin. Mies on juuri palannut
lastenlastensa kanssa viettämältään lomalta mustanmeren rannalta.
Rusketusta korostaa valkoinen juuri pesty laboratoriotakki, joka
tuoksuu aivan liljoilta. Mies kävelee toimistoonsa, jonka oven
pielessä lukee Ivan Radulov.
Työpöydän
nurkka on täynnä tutkimustuloksia, hakemuksia ja kaiken maailman
anomuksia, jotka ovat kertyneet hänen lomansa aikana. Hän istuutuu
ja aikoo käydä niiden kimppuun, ennen kuin suuntaa oman
tutkimuksensa pariin.
Yksi paperi,
tarkkaanottaen kopio hakemuksesta, saa miehen hengen salpaantumaan.
Kädet jotka vain hetki sitten olisivat kyenneet, vaikka
neurokirurgiaan, tärisevät niin ettei tekstistä tahdo saada
selvää. Mies ehti kuitenkin ymmärtää täysin mitä paperi
merkitsi. Alue Njet:llä on tutkimusryhmä. Joku on hyväksynyt
tutkimusmatkan kielletylle alueelle. -”Miten helvetissä näin on
päässyt käymään”, Ivan puuskahtaa ja syöksyy käytävään.
Seinistä kaikuna kuuluvien askeleiden ääni kamppailee, hänen
omien sydämenlyöntiensä tahdissa. Ainakin satakertaa minuutissa.
-Se tapahtuu nyt!
*
Päivä neljä
Aargh.
Kyllästyttää. Meitä assistentteja ei päästetä temppelin
alueelle. Valokuvat, joita tutkijat ja arkeologit ovat raunioilta
ottaneet, ovat uskomattomia. Silti, samaa voisin tehdä kotoani
käsin, eli katsella tietokoneen näytöltä näitä kuvia. Turunen
lupasi, että kunhan esineet jotka löytyivät temppelin
maanpäällisestä osasta on saatu luetteloitua, meidät assistentit,
päästetään alueelle. Aivan kuin jokainen paikalla olija ei muka
tietäisi miten argeologisella kaivauksella pitäisi käyttäytyä.
Mielenkiintoisempaa oli kuitenkin sanavalinta, 'maanpäällinen
kerros.' Otin asian heti puheeksi ja proffa sanoi, paljastaneensa
vahingossa liikaakin, mutta kertoi sitten innostuksissaan, heidän
löytäneen sinetöidyn oven, joka johtaisi maan alle. Oven takaa
kuului ääniä, samanlaisia kuin tunneliverkostoissa, joissa on
toimiva ilmanvaihto. Varsin lupaavaa ja jännittävää. En malta
odottaa mitä täältä vielä paljastuukaan.
*
Jossain päin
Siperian yläpuolella
Ivan Radulov istuu
armeijan miehistönkuljetushelikopterissa. Hän erottuu joukosta kuin
romani tavaratalossa. Maastopukuiset miehet tuijottavat häntä
kasvomaalin alta kuin halpaa makkaraa. Kukaan ei puhu mitään, eikä
puhumisesta mitään iloa olisikaan, roottoreiden pauhun vuoksi.
Sotilaat sen sijaan keskittyvät hänen tuijottamiseensa ja jäystävät
purukumia, jollaista hänellekin oli tarjottu. Paineen vaihtelu
korvissa muistuttaa kipeästi virheestä, jonka hän teki
kieltäytyessään.
He ovat matkalla
raunioille. Hän ei uskonut, että joutuisi todella palaamaan sinne.
Sitä painajaista hän oli pitänyt sisällään kolmekymmentä
vuotta ja nyt kaikki oli alkanut purkautumaan. Oli aika kohdata
menneisyyden demonit uudelleen.
Ivan hypisteli
käsissään hopeisen väristä rasiaa, joka oli pitkään ollut
hänen tutkimuksensa perusta. Ehkä unet todella loppuisivat, jos hän
palauttaisi rasian. Joka tapauksessa hänestä tuntui, kuin olisi
ollut oikein palauttaa se sinne mistä hän sen oli varastanutkin.
Raunioille. Rasiasta kaikki oli saanut alkunsa. Radulov oli ainoa
henkiin jäänyt edellisestä tutkimusryhmästä, joka raunioita
tutki. Eikä mielellään muistellut raunion tapahtumia.
*
Päivä kahdeksan
Yli viikko oltu jo
reissussa, en voi uskoa miten aika lentää siivillä. Tuntuu siltä,
kuin vasta eilen olisimme saapuneet paikalle ja kohta tulee jo aika
lähteä. Luulen, ei. Minä tiedän, että me teemme täällä
historiaa. Ja minä saan olla osa sitä. Ryhmä sai, 'Indiana
Jonesin' johdolla sinetöidyn oven auki, ja saimme pettymykseksemme
huomata, ettemme olleetkaan ensimmäisiä, jotka ovat päässeet
raunioita tutkimaan. Oven takaa löytyi huone, joka oli täynnä
kylmänsodan aikaista tutkimusvälineistöä. Resurssit ilmeisesti
olivat päässeet loppumaan ja tavarat olivat vain hylätty. Täältä
oltiin lähdetty kiireellä. Proffa sanoi, ettei se ollut lainkaan
ennen kuulumatonta, sen aikaisessa neuvostoliitossa, mihin tavaroiden
ikä viittaa.
No, saamme olla
ensimmäisiä jotka julkaisevat löydön. Saavat siitä kunnian.
Yhteydenpito
ulkomaailmaan ei enää onnistu, liekö sattumaa, että signaali
katosi ja sähkölaitteet alkoivat sekoilemaan, sillä hetkellä kun
sinetöity ovi avattiin. Joka tapauksessa, löydöt mitä me täällä
olemme tehneet, tulevat muuttamaan maailmankatsomusta. Kaikki viittaa
siihen, että olemme löytäneet uuden uskonnon. Saman tapaisia kuvia, kuin hieroglyfeissä tai Intian uskontojen kuvauksissa.
Eläinpäisiä hahmoja, mutta helvetin paljon pelottavamman näköisiä.
Jotkut kuiskivat niiden olevan todiste maapallon ulkopuolisesta
elämästä... Minä... Minä en ole muodostanut vielä omaa
mielipidettäni.
*
Sillä tiellä,
Siperia
Raunioille ei
voinut vain lentää. He joutuivat vaihtamaan maasto-ajoneuvoihin
tukikohdassa ja jatkaa matkaa teitä pitkin. Radulovin johtama ryhmä
pysähtyi viimeisen etapin aloittavaan pieneen kylään. Kylästä
olisi vielä ainakin päivän ajomatka, huonokuntoisella tiellä.
Kylä ja sen ihmiset toivat Ivanille muistoja mieleen edellisestä
kerrasta, kun hän oli ollut täällä. Silloin mieliala oli ollut
eri. Toiveikas. Nyt ei voinut puhua enää toivosta, se oli hiipunut
sitä mukaa, kun tiedustelu tietoa oli valunut alueelta. Kuin hiekka
tiimalasissa. Tutkijoiden puolesta ei olisi tehtävissä
todennäköisesti enää mitään.
Sininen kajo
horisontissa auringon laskiessa, pelotti häntä yhtä paljon kuin
se, mitä he tulisivat löytämään. Heidän olisi pakko lähteä
ajamaan, viivyttelemättä. Mikä ikinä valon aiheuttikin,
voimistui. Se vei mennessään radioaallot ja tuhosi mikrosirut. Se
oli jotain hitaan elektromagneettisen pulssin kaltaista, jotain mitä
hän tai kukaan muukaan ei ollut ennen nähnyt.
Hän tiesi
käskynsä, sen mitä hänen odotettiin tekevän. Olisi jälleen
suljettava rauniot ja nukuttaa olennot. Olentojen täytyi jäädä
salaisuudeksi.
Radulov vajosi
hetkeksi ajatuksiinsa ja katsoi jälleen rasiaa. Oliko hän varma
asiastaan? Hän laittoi rasian talteen ja varmisti, että mukanaan
tuomat säiliöt olivat kunnolla kiinnitetty kuorma-auton lavalle ja
antoi lähtö käskyn. Poistuessaan kylästä Ivan näki ikkunasta
vilaukselta hymyilevän vanhan naisen. Nainen näytti siltä, kuin ei
olisi vanhentunut päivääkään. Nainen oli samanlainen kuin
unissa. Sen oli oltava harhaa. Raunioiden vaikutusta, Radulov
ajatteli. Tai ehkä nainen oli varmistamassa, että hän toimisi
kuten hänen odotettiin toimivan. Hänen kätensä hakeutui kaulalle,
jossa koru lepäsi. Vanha nainen oli vaihtanut kolmekymmentä vuotta
sitten korun pelkkään kuulakärkikynään. Radulov ei ikinä
ottanut saamaansa korua pois kaulastaan. Se kuulemma suojasi häntä.
*
Päivä neljätoista
Jotain outoa on
tapahtumassa. Maanalaisista kerroksista löytyi uusia sinetöityjä
ovia ja ruumiita. Jotkut kuiskivat heidän kuuluneen edelliseen
tutkimusryhmään. Rauniosta lähtevä outo valo näkyy vain öisin.
Se on kuin kupu koko alueen yllä ja se laajenee. Yhä useampi on
alkanut pelätä henkensä puolesta ja jotkut ovat yrittäneet
pakoon, mutta pakenijat on löydetty valon rajaaman alueen
ulkokehältä sekavina ja kuumeisina. Kuolevina. Mikä tahansa valo
on, se vaikuttaa sen vaikutus piiristä poistuneisiin ihmisiin.
'Indiana' on
pakkomielteisesti mennyt yhä syvemmälle. Työläiset.
Amerikkalaiset kantajat ja apumiehet. Taitavatkin olla jonkinlaisia
sotilaita. 'Indiana' menee joka aamu aseistetun joukon kanssa raunion
maanalaisiin kerroksiin. Muilta kulku sinne on kielletty.
Päivä kuusitoista
Ihmiset
sairastuvat. Alan todella uskoa, että kuolemme tänne. Turunen on
sairastuneiden joukossa, mutta sanoo retken johtajan tietävän mistä
on kysymys, ja ratkaisu löytyisi raunioista. Kunhan he vain ensin
pääsevät riittävän syvälle. He ovat käyneet tulitaisteluja
alhaalla ja joka päivä joku puuttuu joukosta. Missään ei tunnu
olevan, enää mitään järkeä. Ketä tai pikemminkin mitä vastaan
he taistelevat?
Kylässä
tapaamani vanha nainen ilmestyy uniini, ja käskee pakenemaan. Unessa
nainen sanoo, korun suojelevan minua ja minusta tulee uusi 'Aamu'. En
tiedä mitä se tarkoittaa tai mitä minun pitäisi tehdä, tänne
jääminen kuitenkin merkitsee varmasti kuolemaa... Minua pelottaa...
Herätessäni olen puristanut korua niin, että kämmeneeni on
piirtynyt kuvio.
Minun on pakko
paeta huomenna, kunhan aseistetut ovat suurempana joukkona alhaalla.
Täältä poistuminen ei ole enää vapaaehtoista.
*
Rauniot, Njet alue
Kuorma-auto letka
pysähtyy valon rajaaman alueen reunalle. Vain yksi
erikoisvalmisteinen auto jatkaa matkaansa, kyydissään säiliöt ja
suojapukuiset miehet. Radulov on yksi heistä.
Juuri niin kuin hän
pelkäsikin, alue oli autio. Ihmisistä muistutti enää maahan
kaatuneet, tuulen repimät teltat ja itse rauniot. Ruumita ei
näkynyt. Siitäkin huolimatta, että oli liian myöhäistä tehdä
mitään täällä olleiden tutkijoiden hyväksi. Radulov toivoi,
etteivät tutkijat olleet sairastuneet kaasuun. Se olisi ollut hidas
ja kammottava kuolema. Olennot olisivat olleet armollisempia.
Radulov viittoi
sotilaita kiirehtimään säiliöiden kanssa. Kahdeksan säiliötä,
yksi jokaista kerrosta varten. Ne täytyy yksi kerrallaan avata ja
johtaa kaasu alempaan kerrokseen. Olennot pakenisivat alimpaan
kerrokseen ja kammioon, kuten viimeksi. Kaasu ei vahingoita niitä,
kuten se saa aikaan hitaasti solutasolla muutoksia ihmisissä.
Olennot vaipuisivat erittäin kevyeen horrokseen. Niiden tutkiminen
on silti mahdotonta. Niitä ei pystynyt siirtämään ja tappamista
ei edes harkittu. Sitä vastoin heidän tekniikkansa tutkiminen ei
ollut osoittautunut mahdottomaksi. Radulov taputti nyt olkalaukussaan
olevaa hopeista rasiaa, jonka täytyi olla osa niiden virtalähdettä.
Osa oli rikkoontunut kun hän sen löysi. Nyt se on korjattu ja se
tulee olemaan viimeinen uhraus olennoille. Radulov oli tehnyt
päätöksensä nähdessään vanhan naisen. Rasian palauttaminen on
hänen unissa saamansa tehtävä. Kukaan ei tiedä, että hän on
aikeissa palauttaa sen. Hänet pysäytettäisiin omiensa toimesta
varmasti.
Nainen unissa on
anonut häntä palauttamaan osan, nainen auttoi häntä korjaamaankin
sen. Unet ovat vakuuttaneet hänet, etteivät olennot ole
pohjimmiltaan vihamielisiä. Ne tosin reagoivat aggressioon,
aggressiolla ja ovat paljon kehittyneempiä, kuin me olemme.
Raunion alimmassa
kerroksessa, Radulov käski muita suojapukuisia miehiä odottamaan.
Hän astui kammioon yksin, kaikki oli sujunut tähän mennessä
hyvin. Ainuttakaan laukausta ei oltu tarvittu. Vaikutti melkein
siltä, kuin olennot hyväksyisivät menetelmän ja vetäytyivät
hyvässä järjestyksessä. -Ehkä, ne tiesivät, millä asialla hän
oli. Todennäköisesti niiden täytyi tietää.
Kammio oli
samanlainen, kuin hän muisti. Se sykki sinistä valoa.
Lasinkaltaista metallia oli käytetty jokaisella pinnalla. Jos
pintaan koski, siihen ilmestyi outoja kirjaimia. Kuin kyrillisiä
aakkosia, mutta sanoissa ei ollut mitään järkeä. Ainoa osa joka
kammiosta oli saatu irti, oli hänen mukanaan.
Huoneen keskellä
istui risti-istunnassa yksi olennoista, sen toinen kämmen oli
kohotettu ilmaan ja se näytti nukkuvan. Sen hirviömäiset kasvot
olivat levolliset, silti ne saivat kauhun tunteen nousemaan pintaan.
Radulov miltei kääntyi kannoillaan, mutta keräsi rohkeutensa
pysähtyen ainoastaan hetkeksi. Hän asetti rasian olennon kämmenelle
ja nosti katseensa olennon kasvoihin. Sen silmät olivat auki ja
muistuttivat unessa nähdyn vanhan naisen valkoisia silmiä. Olento
kiitti häntä selvällä venäjällä ja sulki sitten silmänsä
uudelleen.
Radulov vetäytyi
kammiosta, pitäen katseensa tarkasti olennossa, osin pelosta, osin
kunnioituksesta olentoa kohtaan. Tällä kertaa Radulov sinetöisi
tehtävästään poiketen ainoastaan kolme ulointa kerrosta. Kaasun
vaikutus olentoihin tulisi lakkaamaan nopeasti. Ainoastaan
tulevaisuus näyttäisi, toimiko hän oikein vai aiheuttaisiko
teollaan maailmanlopun. Ainakin hän oli tehnyt kaiken, mitä unissa
oli pyydetty.
*
Moskova, kuukausia
myöhemmin.
-”Isä!”
-”Pidätkö
vieläkin minua isänäsi?” Radulov kysyi hymyillen tuntien surua,
Jedínyin. Jenin puolesta. Se ei ollut tytön oikea nimi, se
tarkoitti ainoaa.
-”Pidän sinua
aina isänäni, miksi se muuttuisi?” Jen vastasi topakasti. Tyttö
oli taantunut seitsemän vuotiaan tasolle, mutta oli parantunut
kaasunvaikutuksista nopeasti.
-”Kerro minulle
uudestaan, miten minut löydettiin.” Jen tahtoi kuulla saman
tarinan yhä uudelleen. Radulov veti alleen tuolin.
-”Löysimme sinut
harhailemasta erämaasta”, Radulov toisti. Varmasti tuhannetta
kertaa näiden viikkojen aikana.
-”Niin kuin sinut,
joskus aiemmin?”
-”Niin kuin minut,
rakas.”
-”Onko tämä
äidin antama, tämä koru.” Jen näytti kaulassaan pitämää
korua, sitä ei voinut ottaa tytöltä pois ilman välikohtausta.
-”Ei ole. Sinulla
oli joskus oikea isä ja äiti, ei enää. He eivät tunnistaisi
sinua...”, Radulovin ääni hiipui lauseen edetessä. Tyttö ei
ollut taantunut ainoastaan mieleltään, vaan oli myös käynyt läpi
ikäänsä vastaavan fyysisen muutoksen. Hänet oltaisiin sijoitettu
orpokotiin, ilman hänen mukanaan kantamaa päiväkirjaa. Niin
uskomattomalta kuin se vaikuttikin, tyttö oli ainoa henkiinjäänyt
tutkimusryhmästä.
-”Näenkö heitä
enää koskaan?” Tyttö kysyi, korjasi sitten nopeasti, ”ei
sillä, että tarvitsisin toisen isän”.
-”Aika näyttää...
Aika näyttää.” Radulov sanoi poissaolevana. Tyttö hyppäsi
hänen kaulaansa ja halasi. Kyynel valui miehen poskelta. Hän
pelkäsi miten tytölle vielä kävisi. Miten hän pystyisi
suojelemaan tyttöä.
-”Katso”, Jen
sanoi ja leijutti kirjaa ilman halki, hänen omaa päiväkirjaansa.
Kirja leijui huoneen pöydältä heidän eteensä. Jen istui
Radulovin sylissä ja selasi kirjaa ajatuksen voimalla. Kirjan sivut
kääntyilivät nopeasti, pysähtyivät sitten aukeamalle, jolla oli
piirros. Kuvan alapuolelle oli kirjoitettu suomeksi. Pelastaja.
Kuvassa oli turkiksiin pukeutunut vanha nainen, jonka valkoiset
silmät hohtivat. Vanha nainen oli ojentautuneena nuoren naisen
puoleen. Kuvassa aikuisempaa Jeniä esittävä nainen pakeni kuvun
alta. Kupu peitti taustalla näkyvää temppelirauniota. Vanha nainen
oli sama, joka oli antanut heille molemmille kaulakorun.
Nainen jonka
Radulov oli useasti nähnyt unissaan. Nainen jota Jen kutsui äidiksi.
Kuka tai pikemminkin mikä nainen oli, sitä ei kumpikaan heistä
tiennyt. Yhtä hyvin se olisi voinut sitten olla äiti. Jollain tapaa
se Jenille sitä varmaan olikin.
-”Muistatko mitä
olen sanonut sinulle kyvyistäsi?” Radulov torui.
-”Muistan.”
Tyttö sanoi ja leijutti kirjan takaisin pöydälle, katse alas
luotuna.
-”No?”
-”En saa näyttää
kykyjä kenellekään... Kenellekään muulle kuin sinulle.” Tyttö
hymyili ja nipisti Radulovia nenästä hellästi, johon Radulov
vastasi tekemällä tytölle samoin.
-”Niin juuri, oma
pieni Jedinyin, niin juuri”.
Radylov jätti
tytön värityskirjojensa pariin ja astui kahden turvaoven läpi
erilliseen tilaan.
-”Kerro?”
-”Ei mitään
muutosta. Tytön kyvyt ovat hävinneet sitä mukaa kun vaikutus
sähkölaitteisiinkin katoaa”, Radulov valehteli. Tytöstä huokui
samaa säteilyä, kuin raunioistakin, hänelle ei voitu tehdä
kokeita, eikä häntä kyetty valvomaan sähköisesti. Se oli tytön
onni.
-”Pahus. Vaikuttaa
siis siltä, etteivät vierailijat jättäneet meille valtavan kuopan
lisäksi mitään”, kenraali sanoi.
-”Kyllä he
jättivät, Sergei. He jättivät meille tulevaisuuden. Usko pois,
että se oli heidän päätettävissään”, Radulov totesi.
Kenraali piti hetken taukoa, asetti sitten lakkinsa päähän ja
jatkoi. -”Kerrohan Ivan, paria juttua en vain ymmärrä. Miksi
sinä? Tai miksi tyttö? Miksi kaikista ihmisistä, he jättivät
juuri teidät henkiin? Mikä lopulta tekee teistä niin tärkeitä?”
Kenraali jätti kysymykset ilmaan ja poistui vastausta odottamatta.
Kysymykset jäivät kuitenkin kaikumaan Radulovin päähän. -Tyttö
on ainoa. Tyttö on tulevaisuus. Tyttö on uusi aamu, joka koittaa
ihmiskunnalle, Radulov vastasi mielessään. Hänen silmänsä
hohtivat valkoisina.
The End
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti