Soittaja
Kadunkulmassa soitti vanhalla
kitarallaan resuinen mies. Hän seisoi kylmässä, mereltä
puhaltavassa tuulessa ja selvästi näki tämän palelevan. Miehen
sormet olivat kylmästä kangistuneet, mutta silti hän vain jatkoi
soittamistaan. Joku voisi kysyä, miksi tämä edes jatkoi? Kukaan ei
pysähtynyt kuuntelemaan, eikä kellään ollut vaihtorahaa miehen
avoimeen kitaralaukkuun.
Jokin miehessä tähän katselijaan
kuitenkin vetosi. Hän oli kuullut tämän soittamista
aikaisemminkin, jokin veti häntä tämän soittajan puoleen. Jokin
sama jota hän oli kuullut joskus aikaisemminkin, kauan, kauan aikaa
sitten. Hän ei ollut varma soittajasta ensimmäisellä kerralla, kun
tämän soinnut vetivät häntä puoleensa. Hän oli tullut miehen
luo vuosien aikana monta kertaa, mutta aina lähtenyt pois. Se jokin sai
hänet nyt ymmärtämään virheensä. Tuo vanha resuinen mies todella osasi valuttaa osan sielustaan soittamiinsa säveliin. Nyt hän oli
varma, että mies ansaitsisi sen mikä tuleman piti.
Mies soitti samalla tavalla, kuin sokea
poika oli joskus satoja vuosia sitten soittanut pianollaan. Soitti
samoin kuin afroamerikkalainen Jim oli soittanut kitarallaan, kun hän
oli löytänyt miehen Lontoosta. Tavalla jolla rockin kuningas oli
villinnyt yleisönsä. Mies todella vuodatti sieluaan musiikkiin. Se
lopulta tappaisi miehen, hän tiesi. Niin kuin se oli tappanut kaikki
ne, jotka avasivat itsensä musiikin muotoon. Miehen sielu kuivuisi
pikkuhiljaa kokoon jokaisen soinnun myötä, ja jättäisi tilalle tyhjiön jota ei pystyisi enää millään täyttämään. Joskus
ihmisikä riitti, jos sieluaan annosteli varovaisesti. Yleensä ei,
jos joku todella oli lahjakas, sielu oli nopeasti ammennettu
tyhjäksi. Se oli kuin kuroittaisi aurinkoon ja tahattomasti
polttaisi itsensä koskettaessaan sitä.
Mies siis soitti hänelle, kutsui
häntä. Soitti hänen kunniakseen, vaikkei tiennyt niin tekevänsä.
Muusikot olivat pappeja hänen alttarillaan. Musiikin, runouden ja
auringon sanansaattajia. Hän pystyi antamaan lumoamisen lahjan, sen
ansaitseville. Niille jotka ammensivat taiteesta.
Hän kulki tässä maailmassa etsien
sanansaattajia. Ihmisiä jotka vuodattivat osan itsestään musiikin
muodossa. Etsiminen ei ollut todellakaan helppoa, jopa hän oli
tehnyt virheitä, kuten silloin kun oli juovuksissa hipaissut yhtä
kanadalaista poikaa, joka janosi kovasti kuuluisuutta. Pojalla ei
ollut lahjoja, mutta hänen kosketuksensa sai kaikki luulemaan, että
pojassa olisi sitä jotakin. Hän katui temppuaan. Siitä olisi
hänelle itselleen pelkkää harmia. Lopulta kun hänen luoma
illuusio joskus särkyisi, jäljelle ei jäisi kuin epäusko
musiikkiin. Ihmiset siis pettyisivät musiikkiin. Pettyisivät
häneen. ”Mitä hittoa?” Ihmiset kysyisivät itseltään.
”Miksi?” Miten he olivat lumoutuneet musiikista, jossa
toisteltiin kolmea sanaa yhtä monen minuutin ajan. ”Uuuuh, baby,
yeah”. Hän ei edes tiennyt pystyttiinkö ”uuh”, laskemaan
sanaksi.
Ihmisen hahmossa ja juovuksissa ei
siis ollut aina helppoa. Ei todellakaan. Toinen häpeällinen tapaus
sattui, kun hän oli läpsäissyt nuorta Amerikkalaistyttöä
takapuolelle, jolla sentään oli edes jonkinlaisia lahjoja. Tosin
lahjat näyttäytyivät erittäin makaaberilla tavalla. Tyttö
esitteli vartaloaan ja teki itseään tunnetuksi härskeillä
tempuilla. Tyttö kutsui sitä ”Show:ksi”. Ihmiset lopulta
tuntisivat vain myötähäpeää, tytön vuoksi. -Minkä takia he
olivat yllyttäneet ja kannustaneet tyttöä ryhtymään kerta
toisensa jälkeen rohkeampiin tempauksiin? ”Pukisi päälleen tuo
lapsi, ihmiset lopulta sanoisivat”. Tytön isä oli sentään
tullut kuuluisaksi omillaan. Takatukalla ja yhdellä hitillä. Tytön
isän vuoksi hän oli tyttöön alunperin törmännytkin. Hän oli
ollut väijymässä Billyä. Sattuiko miehellä olemaan enää mitään
annettavaa. Ei ollut, joten hän joi itsensä humalaan ja tapahtui
kuten tapahtui. Sille ei voinut enää mitään. Jokaisella oli
menneisyydessään luurankoja, jopa Jumalilla, hän kohautti
aineettomia harteitaan.
Tämä kadunkulmassa soittava mies
sentään ansaitsi tulla kuuluisaksi. Mies oli hionut taitojaan koko
ikänsä. Uhrannut musiikille kaiken. Miten ihmeessä ihmiset eivät
huomanneet tämän soittajan lahjoja. Miksi hänen täytyi edes
näyttää ihmisille, että tässä teille on yksi palvottava.
Palvottava joka todella ansaitsee sen.
Hän lähestyi miestä aineettomana ja
kiersi miehen taakse, vain yhden askeleen päähän, aivan kosketus
etäisyydelle. Laittoi silmänsä kiinni, ja nautti kitaran sävelistä
huokuvan sielun vaikutuksesta. Ihmiset kävelivät edelleen ohi,
pikemminkin kiirehtivät pois miehen luota, kuin olisivat jääneet
nauttimaan soitannasta. Vaikka soitto oli virheetöntä,
omalaatuista, jopa maagista. Se oli Bluesia, Rockia ja runoutta. Nuo
kaikki yhteen niputettuina. Pian ihmiset antautuisivat tälle
soittajalle, kuulisivat tuon musiikin ja tuntisivat sen sisimmissään.
Olisiko mies itse valmis tähän, kestäisikö miehen sielu pitkään,
soittaa miljoonille kuulijoille? Sitä hän ei tiennyt. Mutta nyt oli
aika musiikin antaa miehelle jotain takaisin. Hän antaisi tälle
soittajalle enemmän itsestään, kuin kenellekään aikaisemmin ja
toivoi, ettei mies heti kurottaisi aurinkoon. Pelkkä hänen kosketus
riittäisi, hän tiesi. Hän kuunteli silmät suljettuina vielä
hetken ja halasi sitten, aineettomassa hahmossa, miestä muutaman
sydämen lyönnin ajan. Katsoi aikaan saannostaan, ja lähti
kävelemään pois. Miehellä oli nyt lumoamisen lahja.
Jossain muuallakin palvottaisiin
häntä. Hän saapuisi musiikin kutsumana arvioimaan, ja jakamaan
suosiota, sen ansaitseville. Hän saapuisi soittajien luo, läpi ajan
ja ulottuvuuksien.
Kadunkulmassa yksin soittava mies
tunsi lämmön palaavan ruumiiseensa. Aivan kuin joku olisi juuri
syleillyt häntä. Sormet vetristyivät ja miehen suupielet
vetäytyivät ylöspäin, hänen kiihdyttäessä hitaasta
surullisesta soinnista. Mies hymyili ja aloitti riehakkaan, nopean
melodian. Kuin todella soittaisi vasta nyt ensimmäisen kerran.
Soinnut toisensa perään tulivat vain jostain, kuin kitara itse
olisi halunnut ne näppäiltävän. Se oli kaunista. Soittamisen
riemu huokui tuosta resuisesta miehestä ja teki hänestä kauniin.
Sävelet jakoivat tuota riemua jokaiselle joka musiikin kuuli.
Ensimmäinen ohikulkija hidasti hänen
kohdallaan, hämmentyi ja jäi suu auki kuuntelemaan. Kuulija etsi
katseellaan musiikin lähdettä ja joutui ihmeissään toteamaan.
”Kyllä, musiikki kuului tuosta resuisesta miehestä, ja miehen
kitarasta”. Ei ollut kamariorkesteria missään. Ei kovaäänisiä,
josta tuo mukaansa tempaava melodia kantautui. Musiikki tuntui
kuuluvan kaikkialta, ja ei mistään. Se oli kuin ilma ympärillämme.
Se oli olemassa, vaikka sitä ei nähnyt. Vaikka sen kuuli sitä ei
pystynyt kuvailemaan. Sen pystyi ainoastaan tuntemaan. Se todella
täytyi kokea.
Kuulijalla oli ollut kiire jonnekin.
Nyt hänellä ei enää ollut. Ei enää pakottavaa tarvetta
kiirehtiä eteenpäin. Hän halusi vain kuulla musiikin. Tuntea sen
sydämessään.
Joku toinenkin pysähtyi soittajan
eteen kuuntelemaan. Kolmas juoksi kadun toiselta puolen. Pian heitä
oli toista kymmentä. Jalkakäytävä ei enää riittänyt.
Autoilijat hiljensivät väistääkseen satapäiseksi paisunutta
yleisöä, joka oli saapunut ja jäänyt naulittuina paikoilleen. Ne
autoilijat, jotka kuulivat musiikin hylkäsivät autonsa ja
liittyivät itsekin joukkoon. Jopa väkijoukkoa hajottamaan saapunut
virkavalta riisui mellakkavarusteensa yhtyäkseen mukaan tanssimaan
ja iloitsemaan. Tuhannet ihmiset saapuivat kaikkialta kokemaan tuon
musiikin.
Sinä päivänä kukaan ei enää
tuntenut mereltä puhaltavaa kylmää viimaa. Ketään ei ahdistanut.
Sinä päivänä suru ja kiire
pyyhkiytyivät ihmisten mielistä, riemu ja rakkaus astuivat noiden
synkkien tunteiden tilalle.
Sinä päivänä ei itketty surusta.
Jos itkettiin, itkettiin vain ilosta.
Sinä päivänä oli ainoastaan tuo
resuinen soittaja ja hänen sielunsa verhoutuneena säveliin.
Sinä päivänä ihmiset kokivat
musiikin, niin kuin se oli tarkoitettu koettavaksi. He kokivat jotain
suurempaa. He kokivat tuon soittajan kauniin sielun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti