lauantai 10. joulukuuta 2016

Miimikko



Risto nosti kauluksiaan ja piiloutui takkinsa sisään aukiolle puhaltavalta tuulelta. Lumihiutaleet tanssivat hiljalleen maahan ja Minna pyöri iloiten niiden seassa kädet levällään. Torin laitaan pystytetty suuri joulukuusi oli jälleen vinossa, kuten sen latvaan asennettu tähtikin. Olisivat nyt ottaneet aiemmista vuosista opikseen ja pystyttäneet sen suoraan, Risto ajatteli.
Risto ei pystynyt käsittämään, kuinka ihmeessä Minna jaksoi pysyä positiivisena kaiken tämän pimeyden ja kiireen keskellä. Minna pysähtyi punaisessa polviin asti ulottuvassa villatakissaan ja ryntäsi ottamaan Ristoa kädestä. Risto hymyili vaimolleen ja yritti näyttää pirteältä.

”Katso”, Minna sanoi täynnä intoa kuin pikkulapsi, osoittaen torin toiselle laidalle pystytettyjä kojuja kohti. ”Meidän on pakko mennä katsomaan.” Minna lähti retuuttamaan Ristoa kädestä pitäen kohti joka vuotista joulukylää.

Risto otti pakotettuna pari vastentahtoista askelta, ennen kuin sai sovitettua vauhtinsa Minnan lähes ryntäykseksi tulkittavaan tahtiin. -Eikö voitaisi mennä jo kotiin täältä palelemasta, Risto ajatteli ja sanoi, ”kappas.” Mustiin housuihin ja mustavalkoiseen raidalliseen paitaan pukeutunut mies näytti vetävän näkymätöntä köyttä, häntä katsomaan kerääntyneen joukon keskellä. Mies oli maalannut kasvonsa valkoiseksi ja korostanut mustalla suupieliä, silmiä ja kulmakarvojaan.

”Ihanaa, olen aina halunnut nähdä miimikon.” Minna sanoi ja kiirehti väkijoukkoon joka oli unohtanut joulukiireensä hetkeksi ja seisoi ostoskassit jaloissaan, taputtamassa haltioituneena esiintyjälle. Risto jäi taustalle seisomaan. -Katselkoon Minna kyllikseen ja sitten voitaisiin lähteä keittämään vaikka glögiä, Risto ajatteli ja vilkutti hymyillen Minnalle, joka oli kääntynyt katsomaan mihin tämä oli oikein jäänyt.

”Miimikot, mii-, mii-, mikot”, Risto tuhahti ja heilutti käsiään ilmassa ilveillen kuin olisi joutunut läpinäkyvään laatikkoon. -Kaiken maailman ilveilijät ja taiteilijat. Menisivät oikeisiin töihin, Risto ajatteli.

Ihmiset hurrasivat miimikon tempuille ja väistyivät yllättäen syrjään. Yleisöjoukkoon oli tullut aukko siten, että Risto näki nyt kokonaan piiritetyn esittäjän. Miimikko koputti päätään myötäilevää pipoaan ja pyöritti suu mutrussa nyrkkiin suljettuja käsiään silmiensä edessä. Yleisö naurahti, Risto ei. -Tämäkin vielä, hän ajatteli ja siirsi harmistuneena painoaan toiselle jalalle. Aivan kuin miimikko olisi aistinut Riston mielialan. Minna oli laittanut päänsä kallelleen ja hymyili yleisöstä myötätuntoisesti miehelleen, mutta taputti silti käsiään muiden mukana.

Miimikko jatkoi esitystään, esitti sylkäisevänsä käsiinsä, ensin toiseen ja sitten toiseen. Mies kyyristäytyi hieman ja näytti nostavan köyden valkoisten hansikkaiden verhoamiin käsiinsä. Miimikko osoitti jonnekin Riston taakse ja alkoi vetää köydestä. Se oli takertunut johonkin. Risto tunsi kuinka hänen jalkojensa alla olisi maa liikkunut, miimikon nykäisyjen tahdissa, mutta hylkäsi tuntemuksensa ajatellen, että tunsi vain omiaan. -Ehkä pakkanen teki temppujaan. Olisi pitänyt varmaan pukea villasukat.

Miimikko laski köyden ja asetti vihaisen näköisenä kädet lanteilleen. Viittoi sen jälkeen Ristoa astumaan syrjään. Risto osoitti itseään hämmentyneenä. -Oliko hänet vedetty mukaan esitykseen? Risto astui askeleen sivuun. Miimikko näytti ensin peukaloa Ristolle, mutta jatkoi sitten viittilöintiään. Risto päätti, että äsken tekemänsä siirtyminen sai luvan riittää, eikä aikonut pomppia miehen pillin mukaan enää yhtään. Hän nosti leukansa ja löi jalkansa tukevasti vasten torin lumen peittämää kivetystä. Hän ei liikkuisi yhtään mihinkään.

Miimikko mökötti, asettaen jälleen kädet lanteilleen. Raapi sitten mustaa myssyään ja nosti sormensa pystyyn idean merkiksi. Mies juoksi Riston vierelle, esitti käärivänsä hihansa ja alkoi työntämään Ristoa koskettamatta tätä. Risto naurahti, ajatellen että -siinähän hääräisi. Miimikko ei häntä pellenään pitäisi, eikä Risto ollut menossa yhtään mihinkään.

Yleisö kohahti. Risto katsoi väkijoukkoon ja näki kuinka ihmiset haukkoivat henkeään, jopa Minna oli vienyt kätensä peittämään auki loksahtanutta suutaan. Risto ei tajunnut liukuvansa, ennen kuin miimikko lähti kääntämään tätä sivuttain. -Mitä helvettiä? Risto ajatteli ja tunsi kuinka polvet notkahtivat hieman hämmästyksestä.

Miimikko juoksi takaisin yleisön keskelle, otti kuvitellun köyden uudelleen käsiinsä ja alkoi vetämään sitä. Ihmiset kohahtivat jälleen, nostivat kätensä ja osoittivat sinne minne miimikkokin oli aiemmin osoittanut. Risto käänsi päätään ja näki kuinka valtava joulukuusi vavahteli. Sen sadat valot välkkyivät ja lumesta raskaat oksat karistivat kertyneen lumen painon harteiltaan. Puu seisoi aiemmasta poiketen, nyt täysin suorassa.

-Vaikuttavaa, tähän esitykseenhän ollaan panostettu oikein kunnolla, Risto ajatteli ja taputti käsiään hämillään.

Miimikko ei ollut vieläkään saanut Ristosta tarpeekseen, vaan juoksi jälleen tämän luo. Osoitti kuusta ja käänsi kämmenensä taivasta kohden kuin odottaen Riston mielipidettä tempusta.

”Joo. Paljon parempi.” Risto sanoi kokoajan enemmän hölmistyneenä. -Kuinka kummassa miimikko oli tiennyt, mitä Risto hetki sitten puusta oli ajatellut.

Miimikko hymyili ja nosti maasta käsiensä väliin näkymättömän seinän. Iski sen maahan pystyyn ja kiirehti toistamaan saman siten, että hetken päästä Risto seisoi kuvitellussa laatikossa. Risto naurahti ja nosti uudelleen kätensä parodioidakseen miimikkoa, vetäen samalla kasvoilleen vähä-älyisen ilmeen. Miimikko katsoi vihaisesti kulmiensa alta Ristoa, koputti kuviteltuun lasiin, hönkäisi siihen ja piirsi ilmaan sydämen.

Risto hätkähti koputuksen ääntä. Se kaikui korvissa kuin hän olisi seissyt akvaariossa, äännähti epäuskosta kun kuviteltu lasi huurustui ja melkein pyörtyi, kun miimikko alkoi piirtämään vinkuvan äänen saattelemana sydäntä ilmaan. Miimikko vilkutti, osoitti ylöspäin ja lähti kiipeämään tikapuita, joita ei ollut olemassakaan. Avasi parin metrin kiipeämisen jälkeen kuvitellun luukun, ja katosi sinne.

Koko torinlaitaan katselemaan jäänyt yleisö seisoi aivan hiljaa, tuijotti epäuskoisena miimikon jättämää tyhjyyttä ja hämmästeli Ristoa, joka esitti nyt paljon vakuuttavammin lasiseinän taakse ansaan jäänyttä miimikkoa.

Talviurheilua





Mika istahti keittiönpöydän ääreen ja katseli haukotellen ikkunasta ulos. Ikkunoiden väliin oli pakkanen piirrellyt kuvioitaan ja kahvinkeitin raksutti tiskipöydällä, välistä huokaillen. Yöllä oli satanut tuoretta lunta ja Mika ajatteli, että pitäisiköhän hieman vapaapäivän kunniaksi repäistä, ja lähteä kuin Mietaan Jussi konsanaan ladulle suihkimaan. Viime kerrasta oli vierähtänyt tovi, ja Mika pohti mihin kummaan olikaan sysännyt sukset ja porkat edellisen mielenhäiriön jäljiltä. Niiden täytyi olla ulkovarastossa, Mika muisteli.

Kahvit kurkkuun ja tuleva latujen Schumacheri paineli eteiseen etsimään monojaan. Komeron mylläämisestä syntynyt ähinä ja epämääräinen kolina sai Erjan heräämään meteliin ja hiipimään villasukissaan katsomaan, kuinka eteisen lattiaa peitti kokoajan kasvava hylkytavaran röykkiö.

"Mitäs sinä sieltä kaivelet", toistaiseksi ilman kahvia jäänyt Valkyria suhahti sulhonsa selän takana.

Mika oli juuri saanut käsiinsä linttaan painuneet Salomoninsa, kun täräytti päänsä välihyllyyn rakkaan vaimonsa säikäyttämänä ja hieroi kivusta irvistäen takaraivoaan. "Näitä minä vaan", Mika kohotti monojaan sovitellen ja jatkoi, "ajattelin käväistä hiihtolenkillä."

"Senkun näkis." Erja naurahti, mutta vakavoitui nopeasti. "Siivoa jälkes hyvä mies, ennen kuin menet."

Ja Mika siivosi. Hetken kuluttua hän seisoikin jo portailla toppavaatteissaan ja veti kylmää ilmaa keuhkoihinsa nauttien sen pistelystä rinnassaan. Ensimmäinen askel portaita alaspäin ja monot paljastivat kavaluutensa nousemalla komeasti ja pyytämättä olkapäiden tasolle.

Mika kierähti portaiden juurella kontilleen ja etsi pipoaan, kuullessaan jostain sisältä huudetun kehoituksen hakata jäät portaista, ennen kuin joku taittaa niskansa niissä. Mika ähkäisi ja tarkisti heiluttamalla varovasti päätään, ettei ollut jo liian myöhäistä moiseen askareeseen.

Petkele lauloi, ja Mika koristeli jäistä puhtaat portaat sylillisellä havuja kuin se kuuluisa perkele ylämäen, kun pito oli loppumassa.

Erja seurasi vakavana keittiön ikkunasta katsellaan, kuinka Mika tarpoi pihan poikki polveen asti yltävässä lumihangessa. Mika hymyili varovasti ja heilautti kättään merkiksi, että täällä mentiin ja kohta mentäisiin lujempaa, kunhan välineet vajasta saataisiin esille. Ulkovaraston oven eteen tuuli oli kasannut eristeeksi oikein komean kinoksen, ja Mika haki katsellaan mihin helvettiin oli sysännyt lapion. Oranssi kahva pilkisti lumihangesta kavaltaen työkalun sijainnin. Se nökötti postilaatikkoon nojaten pihan toisessa päässä. Mika manasi sisältään sitä alkumiehen voimaa ja tarttui ovenkahvaan toinen mono vajan seinästä tukea hakien. Ovi taipui yläreunasta, mutta periksi se ei antanut. Mika sen sijaan antoi ja lähti vakavana kahlaamaan pitkin omia jälkiään, kohti postilaatikkoa ja sen kylkeen nojaavaa lumilapiota. Erja seurasi kahvikuppi kädessään miehensä matkaa, varovasti hymyillen ja vilkutti merkiksi, että kahvi alkoi tehdä tehtävänsä.

Mika vetäisi lapion hangesta kuin miekan kivestä ja pohti pitäisikö vähän siirrellä hankea pois kulkuväylältä. Päätti sitten, että pitäisi ja ryhtyi hommiin. Ei kauaakaan kun piha oli puhtaana ja vajan edustan kinos muisto vain.

Kuivan puun tuoksu pöllähti tutusti tervehtien, ja Mika otti askeleen pimeään vajaan, hapuillen hehkulampun narua. Valo välähti ja sammui. Mika veti narusta yhä uudestaan, tietäen ettei se mitään auttanut. Lamppu oli palanut ja lisää niitä oli rasiassa, jossain halkopinon päällä. Mika hapuili pimeässä ja astui oksan päälle. Oksa antoi periksi kuuluvasti rusahtaen, Mika kirosi ja jatkoi etsimistään potkien katkennutta keppiä jaloistaan kauemmaksi.

Pieni hymy vilahti kun käsi osui puoliksi juotuun piilopulloon. Lamput olivat samassa jemmassa ja Mika sai palaneen lampun vaihdettua. Valokeilassa aivan hänen silmiensä edessä lojui sukset ja toinen sauva. Toinen oli tullut oksana potkituksi jaloista kauemmaksi. Mika mietti hetken tarttuisiko pulloon, mutta päätti niellä ainoastaan pettymyksensä ja suunnisti parta lumitöiden jäljiltä huurussa takaisin sisälle.

Oven pieleen, portaiden yläpäähän oli nostettu tyhjä halkokori. Mika pudotti sydämeltään kirouksen, poimi korin ja katosi takaisin vajaan. Tällä kertaa Mika nielaisi palan painikkeeksi pienen siivun piilopullostaan, lastasi korin täyteen komeita klapeja ja lähti raahaamaan sitä kaksin käsin sivullaan kantaen.

Kun kori oli viimein vaappunut eteiseen asti, Mika haistoi tuoreen leivän tuoksun ja taisi uunin valo luvata jotain muutakin evästä. Vaimo suuteli ohi mennessään parran peittämää pakkasesta punehtunutta poskea, ja kaikki talviurheilun aiheuttama vaiva suli Mikan mielestä kuin hanki konsanaan, sitten joskus juhannuksena. Täytyisi varmaan alkaa hiihtämään useammin, Mika ajatteli ja kantoi korin omalle paikalleen takan viereen.