Miimikko

Risto nosti kauluksiaan ja piiloutui takkinsa sisään aukiolle puhaltavalta tuulelta. Lumihiutaleet tanssivat hiljalleen maahan ja Minna pyöri iloiten niiden seassa kädet levällään. Torin laitaan pystytetty suuri joulukuusi oli jälleen vinossa, kuten sen latvaan asennettu tähtikin. Olisivat nyt ottaneet aiemmista vuosista opikseen ja pystyttäneet sen suoraan, Risto ajatteli.

Risto ei pystynyt käsittämään, kuinka ihmeessä Minna jaksoi pysyä positiivisena kaiken tämän pimeyden ja kiireen keskellä. Minna pysähtyi punaisessa polviin asti ulottuvassa villatakissaan ja ryntäsi ottamaan Ristoa kädestä. Risto hymyili vaimolleen ja yritti näyttää pirteältä.

”Katso”, Minna sanoi täynnä intoa kuin pikkulapsi, osoittaen torin toiselle laidalle pystytettyjä kojuja kohti. ”Meidän on pakko mennä katsomaan.” Minna lähti retuuttamaan Ristoa kädestä pitäen kohti joka vuotista joulukylää.

Risto otti pakotettuna pari vastentahtoista askelta, ennen kuin sai sovitettua vauhtinsa Minnan lähes ryntäykseksi tulkittavaan tahtiin. -Eikö voitaisi mennä jo kotiin täältä palelemasta, Risto ajatteli ja sanoi, ”kappas.” Mustiin housuihin ja mustavalkoiseen raidalliseen paitaan pukeutunut mies näytti vetävän näkymätöntä köyttä, häntä katsomaan kerääntyneen joukon keskellä. Mies oli maalannut kasvonsa valkoiseksi ja korostanut mustalla suupieliä, silmiä ja kulmakarvojaan.

”Ihanaa, olen aina halunnut nähdä miimikon.” Minna sanoi ja kiirehti väkijoukkoon joka oli unohtanut joulukiireensä hetkeksi ja seisoi ostoskassit jaloissaan, taputtamassa haltioituneena esiintyjälle. Risto jäi taustalle seisomaan. -Katselkoon Minna kyllikseen ja sitten voitaisiin lähteä keittämään vaikka glögiä, Risto ajatteli ja vilkutti hymyillen Minnalle, joka oli kääntynyt katsomaan mihin tämä oli oikein jäänyt.

”Miimikot, mii-, mii-, mikot”, Risto tuhahti ja heilutti käsiään ilmassa ilveillen kuin olisi joutunut läpinäkyvään laatikkoon. -Kaiken maailman ilveilijät ja taiteilijat. Menisivät oikeisiin töihin, Risto ajatteli.

Ihmiset hurrasivat miimikon tempuille ja väistyivät yllättäen syrjään. Yleisöjoukkoon oli tullut aukko siten, että Risto näki nyt kokonaan piiritetyn esittäjän. Miimikko koputti päätään myötäilevää pipoaan ja pyöritti suu mutrussa nyrkkiin suljettuja käsiään silmiensä edessä. Yleisö naurahti, Risto ei. -Tämäkin vielä, hän ajatteli ja siirsi harmistuneena painoaan toiselle jalalle. Aivan kuin miimikko olisi aistinut Riston mielialan. Minna oli laittanut päänsä kallelleen ja hymyili yleisöstä myötätuntoisesti miehelleen, mutta taputti silti käsiään muiden mukana.

Miimikko jatkoi esitystään, esitti sylkäisevänsä käsiinsä, ensin toiseen ja sitten toiseen. Mies kyyristäytyi hieman ja näytti nostavan köyden valkoisten hansikkaiden verhoamiin käsiinsä. Miimikko osoitti jonnekin Riston taakse ja alkoi vetää köydestä. Se oli takertunut johonkin. Risto tunsi kuinka hänen jalkojensa alla olisi maa liikkunut, miimikon nykäisyjen tahdissa, mutta hylkäsi tuntemuksensa ajatellen, että tunsi vain omiaan. -Ehkä pakkanen teki temppujaan. Olisi pitänyt varmaan pukea villasukat.

Miimikko laski köyden ja asetti vihaisen näköisenä kädet lanteilleen. Viittoi sen jälkeen Ristoa astumaan syrjään. Risto osoitti itseään hämmentyneenä. -Oliko hänet vedetty mukaan esitykseen? Risto astui askeleen sivuun. Miimikko näytti ensin peukaloa Ristolle, mutta jatkoi sitten viittilöintiään. Risto päätti, että äsken tekemänsä siirtyminen sai luvan riittää, eikä aikonut pomppia miehen pillin mukaan enää yhtään. Hän nosti leukansa ja löi jalkansa tukevasti vasten torin lumen peittämää kivetystä. Hän ei liikkuisi yhtään mihinkään.

Miimikko mökötti, asettaen jälleen kädet lanteilleen. Raapi sitten mustaa myssyään ja nosti sormensa pystyyn idean merkiksi. Mies juoksi Riston vierelle, esitti käärivänsä hihansa ja alkoi työntämään Ristoa koskettamatta tätä. Risto naurahti, ajatellen että -siinähän hääräisi. Miimikko ei häntä pellenään pitäisi, eikä Risto ollut menossa yhtään mihinkään.

Yleisö kohahti. Risto katsoi väkijoukkoon ja näki kuinka ihmiset haukkoivat henkeään, jopa Minna oli vienyt kätensä peittämään auki loksahtanutta suutaan. Risto ei tajunnut liukuvansa, ennen kuin miimikko lähti kääntämään tätä sivuttain. -Mitä helvettiä? Risto ajatteli ja tunsi kuinka polvet notkahtivat hieman hämmästyksestä.

Miimikko juoksi takaisin yleisön keskelle, otti kuvitellun köyden uudelleen käsiinsä ja alkoi vetämään sitä. Ihmiset kohahtivat jälleen, nostivat kätensä ja osoittivat sinne minne miimikkokin oli aiemmin osoittanut. Risto käänsi päätään ja näki kuinka valtava joulukuusi vavahteli. Sen sadat valot välkkyivät ja lumesta raskaat oksat karistivat kertyneen lumen painon harteiltaan. Puu seisoi aiemmasta poiketen, nyt täysin suorassa.

-Vaikuttavaa, tähän esitykseenhän ollaan panostettu oikein kunnolla, Risto ajatteli ja taputti käsiään hämillään.

Miimikko ei ollut vieläkään saanut Ristosta tarpeekseen, vaan juoksi jälleen tämän luo. Osoitti kuusta ja käänsi kämmenensä taivasta kohden kuin odottaen Riston mielipidettä tempusta.

”Joo. Paljon parempi.” Risto sanoi kokoajan enemmän hölmistyneenä. -Kuinka kummassa miimikko oli tiennyt, mitä Risto hetki sitten puusta oli ajatellut.

Miimikko hymyili ja nosti maasta käsiensä väliin näkymättömän seinän. Iski sen maahan pystyyn ja kiirehti toistamaan saman siten, että hetken päästä Risto seisoi kuvitellussa laatikossa. Risto naurahti ja nosti uudelleen kätensä parodioidakseen miimikkoa, vetäen samalla kasvoilleen vähä-älyisen ilmeen. Miimikko katsoi vihaisesti kulmiensa alta Ristoa, koputti kuviteltuun lasiin, hönkäisi siihen ja piirsi ilmaan sydämen.

Risto hätkähti koputuksen ääntä. Se kaikui korvissa kuin hän olisi seissyt akvaariossa, äännähti epäuskosta kun kuviteltu lasi huurustui ja melkein pyörtyi, kun miimikko alkoi piirtämään vinkuvan äänen saattelemana sydäntä ilmaan. Miimikko vilkutti, osoitti ylöspäin ja lähti kiipeämään tikapuita, joita ei ollut olemassakaan. Avasi parin metrin kiipeämisen jälkeen kuvitellun luukun, ja katosi sinne.

Koko torinlaitaan katselemaan jäänyt yleisö seisoi aivan hiljaa, tuijotti epäuskoisena miimikon jättämää tyhjyyttä ja hämmästeli Ristoa, joka esitti nyt paljon vakuuttavammin lasiseinän taakse ansaan jäänyttä miimikkoa.