Sienen viemää

Hänen oli pakko istuutua alas. Istua siihen järkyttävän suureen keikkuvaan nojatuoliin, jonka oli sijoittanut olohuoneen nurkkaan. Kädessään hän piteli A4-kokoista kirjekuorta. Lähettäjäksi oli merkitty Gummeruksen kustannusosakeyhtiö värikkäin toivoa herättävin kirjaimin.

Jaakko avasi kuoren pidellen sitä liki pyhästi. Avasi sen aivan varovasti taitoksen kohdalta ja hivutti kirjeen piinaavan hitaasti esille.
”Saatana! Saatanan saatanan saatana!” Jaakko pomppasi ylös tuolilta rutistaen kirjettä nyrkissään ja alkoi nytkyä kuin sadetta pyytävä shamaani keskellä olohuoneen mattoa. Heilui kunnes esitteli jykevän sohvapöydän jalan isovarpaalleen. Silloin hän alkoi myös ulvoa ja hypellä.
Kuka tahansa itseään kunnioittava shamaani olisi ollut ylpeä Jaakon vaativista liikkeistä. Jaakko ei kuitenkaan janonnut shamaaniksi. Hän halusi kirjailijaksi.

Valitettavasti käsikirjoituksenne ei tällä kertaa mahtunut mukaan kustannusohjelmaamme. Jos kustantajalla olisi ollut yhtään sydäntä, hän olisi vastannut ”tälläkään kertaa”, Jaakko ajatteli. Ainakin hänen vuosien työnsä olisi silloin edes jollain lailla huomioitu kirjeessä. Hänet olisi jotenkin pistetty merkille. Nyt hän oli vain yksi hylätyistä satojen muiden joukossa. Vaan ei olisi enää kauaa.

Jaakko nilkutti olohuoneesta kohti keittiötä. Isovarpaasta säteilevä kipu melkein ajoi hylkäyskirjeestä hänen mieleensä nousseet myrskypilvet tieltään. Mutta vain melkein. Hänen mielensä myrskyyn olisi vain yksi lääke, joka saisi seesteen palaamaan. Kirje, joka ei alkaisi valitteluilla.
Jaakko valutti lavuaariin vettä. Odotti, että vesi vaihtaisi väriään ruskeasta juomakelpoiseksi ja täytti lasinsa. Vanhat putket aloittivat kolkottavan ääntelyn.
”Hiljaa!” Jaakko huusi kohti viemärin synkkiä syvyyksiä ja äänet vaimenivat. Hän kääntyi nojaamaan vasten tiskipöytää ja vei lasin huulilleen. Pitäisiköhän etsiä joku sopiva kirjoituskilpailu netistä? Vähän vetristellä sormia ja kaivaa mielensä perukoilta, jokin maailmaa mullistava pieni tarina, hän ajatteli.
Jaakko istahti pienen keittiönpöydän ääreen, jolla piti kannettavaansa ja heilautti hiirtä. Hän asetteli vesilasin tietokoneen vasemmalle puolelle, melkein pöydän reunalle asti. ”Ei kahta, ilman kolmatta.” Jaakko mutisi ja muisteli miten paljon työtä voi huolimaton käden heilautus teettää. Nyt hän säilytti asiakirjojaan ulkoisella kovalevyllä ja sen lisäksi pilvessä. Ei kaikkia munia voi yhteen koriin laittaa, varsinkaan jos kyseessä on hänen tuotoksiensa kaltaiset kultamunat.

Jaakko naputteli salasanansa vuoden vanhaan Acer-merkkiseen kannettavaansa ja työpöydän taustakuva välähti näytölle. Siinä tummiin pukeutunut virkaveli vihreässä myssyssään oli kyyristynyt sulkakynä kädessään oman tuotoksensa päälle. Kynttilän luomat varjot olivat vangittu mestarillisesti. Kuva oli kopio vanhasta öljyvärimaalauksesta, ja sanottiin että kuvassa oli itse Shakespeare. Jaakko kuvitteli mielessään, että kuvassa työn alla saattoi olla jokin Williamin kuuluisista tragedioista tai kansan rakastama komedia. Ehkä jopa yksi kadonneista töistä, joista nykypäivänä harva edes tiesi.

Jaakko napsautti työpöydän kulmaan sijoitettua pikakuvaketta ja kirjautui sisään Risingshadow-foorumille. Hän selasi nopeasti uudet viestit ja naputteli foorumille nenäkkään vastauksen, unohtaen täysin ajatuksensa kirjoituskilpailuista.
Sen sijaan Jaakko siirtyi jälleen lukemaan Ilkka Remeksen-blogia, jossa Remes oli listannut kuinka kirja tehdään. Jaakko kävi tarkistuslistaa läpi ja hymyili pitkästä aikaa edetessään listassa kohti loppua. Seuraava teksti tehtäisiin tarkasti listan opastamana. Keittiön seinällä roikkui korkkitaulu, johon oli nuppineuloin kiinnitetty muistilappuja. Koko käsikirjoituksen runko, henkilöhahmoineen ja taustatietoineen. Hän oli kirjoittanut tarinasta synopsiksen ja treatmentin. Jopa vaihtoehtoisen lopun romaanilleen.

Jaakko eteni listalla kunnes vakavoitui. Remeksen mukaan kaikkein tärkeintä kirjoittajalle oli löytää hyvät esilukijat. Itseasiassa Remes sanoi hyvien esilukijoiden olevan tärkeintä koko kirja projektissa. Lukijat nimittäin olivat Remeksen mukaan, SE, tärkein asia. Jaakko kurtisti jälleen kulmiaan informaatiolle ja nyökytteli hyväksyvästi. Hän oli nyt kirjoittanut tulevan kirjansa vain lukijoille, eikä itselleen.
Jaakko pääsi listan loppuun ja sulki haaveksivasti silmänsä. Viimeisenä listalla oli kirjan julkaisu. Siihen hän tähtäsi hinnalla millä hyvänsä.

Hyvien esilukijoiden hankkiminen oli osoittautunut todella aikaa vieväksi, mutta lopulta Jaakko uskoi, että oli heidät löytänyt. Hän oli jättänyt ilmoituksen foorumille, seulonut tarkasti sopivat ehdokkaiden joukosta ja lopulta tavannut heitä henkilökohtaisesti. Hän oli valinnut joukosta kaksi. Valitut olivat jopa aiemmin kuuluneet kirjoituspiiriin. Kirjoittaneet ja lukeneet niin pitkään kuin muistivat ainakin omien sanojensa mukaan. Nyt he saisivat auttaa häntä mestariteoksen julkaisemisessa.

Jaakko pienensi selaimen ja avasi Openoffice-tiedoston. Rullasi nopeasti koko kolmesataa sivuisen kirjoituksensa alusta loppuun, ja printtasi tekstin kellarin molempiin tulostimiin. Sitten hän joi vesilasin tyhjäksi, nousi ylös ja vei lasin tiskialtaan reunalle. Isovarpaan polttava kipu oli muuttunut vaimeaksi jomotukseksi.

*

Jaakko oli kuulevinaan tiskialtaan viemärin kautta kellarista kantautuneen, ”voi tsiisus”, parahduksen. Hän oli toivonut, että esilukijat olisivat olleet hieman hienotunteisempia. Niin ei kuitenkaan ollut asian laita. Herranjumala sentään! Ei todellakaan ollut. Jos hän olisi tiennyt miten vaikeaa ja välillä nöyryyttävää oli ottaa palautetta vastaan, ei hän ikinä olisi esilukijoita hankkinut. Ainakaan näitä kahta.

Ei hän edes ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä hänelle sanottiin. Rinnastuskonjuktion preposition objektit puuttuvat lauserakenteesta tai personifikoimisen on todellakin loputtava. Metaforien ja aforismien jatkuva vyöryttäminen ei ole puoliksi tietokirjallisessa tuotoksessa mitenkään toivottavaa. Ynnä muuta sellaista, mistä hän ei oikein saanut kiinni. Yhtä kaikki teksti oli kuulemma paskaa ja sen lukeminen kuin kelluisi kiirastulessa. Yhteenvedon hän oli sentään ymmärtänyt, samalla kun väisteli esilukijoidensa häntä kohti heittelemiä jälkiruokalautasia ja aterimia. Sitä hän ei tiennyt johtuiko raju mielenosoittaminen teksteistä, vai siitä että hän oli siepannut heidät.

Viikot kuitenkin vierivät vääjäämättä eteenpäin ja Jaakko oppi kokoajan. Sekä kirjoittamisesta, että sieppaajan pikkutarkasta ammatista. Pilkkusääntöjä oli harjoiteltu ja ruokailuvälineet olivat vaihtuneet kertakäyttöisiin. Tekstistäkin oli luultavasti tullut parempi. Ainakin esilukijat yrittivät nyt tosissaan. Hän oli selittänyt päästävänsä heidät vapaaksi kahleistaan vasta sitten, kun hän saa kustannussopimuksen. Arvostelut olivat muuttuneet pehmeämmiksi ja he olivatkin ehdottaneet paljon muutoksia tulevaan kirjaan.

Jaakko hiipi kellariin johtavalle ovelle ja jäi hiljaa kuuntelemaan.

”Luitsä sen toisen luvun alun?” Ääni sanoi.

Jaakko ei tiennyt kumpi naisista puhui.

”Emmä pystynyt enää. Ihan kauheeta. Me ei ikinä päästä täältä pois, jos se ei kirjota mitä me sanotaan.”

”Ei niin. Kuuntele,” toinen naisista alkoi lukemaan tekstiä. ”Pikku-Esa tapitti edessään suureksi kasvavaa tattia silmät suurina ja hymyili valloittavasti. Esa otti sen käteen, ja tiesi ensi hetkestä asti pitävänsä siitä miltä se tuntui.”

”Hyvä jumala!” Toinen naisista voihkaisi, ”toi kuulostaa edelleen kuin se olisi jostain pornolehdestä.”

”Joo, eikä kolmas lukukaan hyvältä kuulosta. Kuuntele”, nainen jatkoi lukemistaan. ”Esa tykkäsi kovasti katsella Karvarouskuja. Sitä miten ne näyttivät hänen silmissään himoittavilta. Esa ei malttanut odottaa, että pääsisi vähän maistelemaan niiden sisältämää mehukkuutta.”

Toinen naisista huokaisi kuuluvasti. Jaakko kuuli sen nyt raollaan olevan kellarin oven takaa selvästi.

”Mä korjasin ton kohan jo ihan varmasti. Kirjoitin siihen, että Karvarouskut erottuvat sienimetsässä selvästi. Ja kun on vaivaa hieman nähnyt ja lopulta saanut ne ryöpättyä ja pannulle paistumaan tuoksu vie kielen mennessään.”

Jaakko oli laskeutunut puoleen väliin kellariin johtavia rappusia ja istuutui portaille näkymättömiin kuuntelemaan, kun toinen naisista luki tekstiä läpi.

”Ei se oo korjannut täältä juuri mitään. Ei edes sitä, että kyllä Esa tietää miten herkkutatti huokaa, kun sitä hinkkaa kunnolla. Eiku odotas,” nainen hiljeni hetkeksi. ”On se sentään sen kermakastikkeen purskauksen suupielestä poistanut ja mennyt meidän ehdotus läpi. Esa sieniviljelijänä tietää herkkutatin pesemisen tärkeyden. Muuten kermakastike saattaa maistua multaiselta.”

”Toi on edelleen ihan järkkyä. Ei siitä saa sitä perverssiä pohjavirettä millään pois.”

”Joo. Mä en käsitä. No ainakaan tälle ei oo tulossa jatkoa, kun Esa lopussa erehtyy haukkaamaan värillään viekoittelevaa kärpässientä, jota ei ollut houkutuksesta huolimatta aiemmin uskaltanut maistaa, mutta oli lopulta antautunut himojensa vietäviksi. Nielaissut ja kuollut.”

”Ei sen niin tarvitse mennä!” Jaakko innostui ja rymisteli viimeiset askelmat kellariin. ”Minulla on siihen vaihtoehtoinen loppu olemassa.”

”Voi luojan tähden ei!” Molemmat naiset sanoivat yhteen ääneen.

”Minulla olisi materiaalia, vaikka kokonaiseen trilogiaan. Niitähän nykyään suositaan.” Jaakko jatkoi, eikä ottanut kuuleviin korviinsa naisten sanoja. Kuten ei ollut tähänkään asti ottanut, jos naisilta kysyttäisiin. ”Ja, mikä parasta. Nyt minulla ei ole mitään muuta kirjoitusprojektia kesken. Voin keskittyä Sienen viemää jatko-osiin.” Jaakko viittasi aiemmin aamulla saapuneeseen kirjeeseen, joka oli lyönyt viimeisenkin naulan hänen edellisen tuotoksensa arkkuun.

Ei Jaakko ollut odottanut mitään suosionosoituksia, muttei sitä hiljaisuuttakaan mikä kellariin virisi. Yleensä naiset olivat paljon puheliaampia, kun hän kävi heitä tervehtimässä. Jaakosta tuntui kuin sana "jatko-osiin", olisi jäänyt kaikumaan seinistä. Siltä se tuntui myös naisista, joista nuorempi tarttui itseään kaksin käsin kaulasta ja rojahti kellarin betonilattialle makaamaan.

”Kamalaa”, vanhempi nainen kirkui. Eikä lainkaan sitä, että hänen ystäväänsä oli alkanut heikottamaan.

Jaakko ei ehtinyt ajatella juurikaan, mitä oli tekemässä ja otti harppauksen kohti kohtauksen saanutta esilukijaansa. Hän ei vielä sillä hetkellä tiennyt, että hänen kirjailijan uransa oli tullut päätökseen. Mutta seuraavien viikkojen aikana ajatus juurtui lähtemättömästi hänen tietoisuuteensa. Jaakolle oli tullut uutena tietona myös se, että vanhemmalla naisella oli musta vyö Judossa. Ja miten helposti hän oikeastaan oppi kantapään kautta uusia asioita.

*

”Onko hyvää?” Nuorempi naisista kysyi Jaakolta.

”Sitä riittää vielä pariksi viikoksi.” Vanhempi naisista komppasi kohtalon sisartaan hymyillen leveästi.

Jaakko ei vastannut mitään. Hänet oli vuorostaan kahlittu nilkasta seinään, ja hän keskittyi nyt ainoastaan nielemiseen. Jaakko mulkoili tummuneiden kulmiensa alta myhäileviä naisia ja pakotti sienillä maustetun sellukeitoksen kurkustaan alas. Naiset olivat tehneet Jaakolle ehdotuksen. Jos hän söisi kirjaimellisesti jokaisen sanansa ja lupaisi olla vastaisuudessa kirjoittamatta, muuta kuin korkeintaan oman nimensä. He eivät puolestaan ilmoittaisi sieppauksesta poliisille. Eihän Jaakolla ollut oikeastaan vaihtoehtoja. Hänen oli tartuttava tarjoukseen, jos mieli olla jatkossa vapaalla jalalla. Joten naiset sitten silppusivat kaiken hänen tulostamansa Sienen viemää -tekstin ja pakottivat hänet nielemään sen kurkustaan alas. Kovalevyt ja pilvipalvelu tyhjennettiin. Jälkeäkään tekstistä ei jätettäisi. Naisten omien sanojen mukaan he olivat tehneet hemmetinmoisen palveluksen jälkipolville ja jälkipolvien jälkipolville.

Minuuttinovelleja (100sanaa)

Makupala

Makea makupala vielä, Tyyne lausui niin hiljaa, että vain huulien pieni liike paljasti hänen mitään lausuneen. Varovainen vilkaisu kirkuvan värikästä käytävää molempiin suuntiin, ja sitten hämäys.

Katosta ilmeettöminä tuijottavat muoviset silmät esittivät välinpitämättömiä, mutta niitä todella oli syytä varoa. Tyyne poimi patukat vapiseviin käsiinsä, esitti lukevansa pienellä präntättyä tekstiä ja avasi laukkunsa kaivaakseen silmälasit. Samalla toinen patukoista sujahti tarkasti laukkuun ommeltuun salataskuun. Tyyne palautti päätään pyöritellen toisen patukoista hyllyyn, ja lähti pupillit laajenneina kohti ulko-ovia.

Vanhuuden tuomat vaivat tuntuivat kadonneen hetkeksi kokonaan. Jännitys, riemu ja syyllisyys risteilivät ryppyisen naamion takana. Kaupan ovesta kaamokseen katosi jälleen nuori tyttö lyhyin askelin kiiruhtaen.

Se on hän

Kuvotus. Tunteen saattoi laukaista lähes mikä tahansa arkinen asia. Vellova meri, tuulessa huojuva heinikko tai kuten nyt ihmiset, jotka tönivät toisiaan alemmassa kerroksessa.

Etsivä sulki silmänsä ja tukeutui kaiteeseen tiukemmin. Kylmä hiki valui otsalla hänen pakottaessa hengitystään tasaantumaan. Silmäluomien taakse piirtynyt kuva raatokärpästen päämäärättömästä tanssista pakotti etsivän avaamaan silmänsä. Hän etsi asiakkaiden joukosta mitä tahansa poikkeavaa.

Kaikki uhrit olivat valikoituneet kauppaketjun hulluilta päiviltä. Murhaajan täytyi olla yksi kylki kyljessä tarjousten perässä juoksevista ihmisistä. Joku joka ei juossut. Joku joka seuloi ihmisiä samalla tavalla kuin hän.

Etsivä nosti katseensa vain kohdatakseen toisen.

Tunnistamisen jähmettynyt hetki parven vastakkaisissa päissä.

Hetki ennen toimintaa.

Sormenjälki

Kirjoituspöydän takaa pilkottivat skottiruudullisiin sukkiin puetut koivet. Viimeisen kerran oli uhri oikaissut itsensä, tuijottaen epäuskoisen näköisenä murhaajaansa, etsivä päätteli ja piilotti suurennuslasinsa takkinsa taskuun.

Hän oli löytänyt saman sormenjäljen ovenkahvasta, murha-aseesta ja valokatkaisimesta. Etsivä oli asettanut muovikolmiot ilmaisemaan löydöksiään ja tarttui rinta ylpeydestä kohoillen puhelimeensa ilmoittaen esimiehelleen tehneensä rikospaikalta ratkaisevan löydön.

Rikospaikkatutkijoiden saavuttua paikalle sormenjälkiä ei enää löytynyt, vaikka kuinka magneettijauhetta tumputti paikkoihin missä niiden piti olla.

Tutkijat silmäilivät syyttäen etsivää, etsivä puolestaan tutkijoita.

Etsivä tarttui suurennuslasiinsa ja kumartui tarkastamaan valokatkaisinta. Näki jäljen, pyyhki suurennuslasinsa linssin huomaamattomasti ja jätti tutkijat tekemään korvaamatonta työtään siinä toivossa, että edes yksi jälki löydettäisiin.

Lupaus

Hengitys vinkui kuin ruosteinen sarana, rinta kohoili rasituksesta ja sydän löi lailla patarummun. Se antoi mielen sinfonialle pohjaväreen. Silmissä tanssi kymmenet tähdenlennot hänen kohottaessa katseensa mäen alla leviävään maisemaan. Hän tunsi olevansa elossa. Nosti kädet lanteilleen ja hymyili. Hymy oli sellainen voittajan leveä virnistys, mistä ei mitenkään voinut erehtyä.

Uutenavuotena itselle tehdyn lupauksen seuraus, joka seurasi mukana minne tahansa hän menikin. Hän seisoi kymmenen kiloa kevyempänä kotikuntansa jyrkimmän mäen päällä, eikä haikaillut vanhaa minäänsä. Sitä, joka haaveili sokerista ja mukavasta nurkasta pehmeällä kulmasohvalla. Hän veti keuhkoihinsa helmikuun taikaa ja pukeutuisi vanhoihin farkkuihinsa toukokuussa. Mikä tärkeintä hän vihdoin oli ylpeä itsestään. 

Kielletty raketti

Poika juoksi kauemmas asutuksesta. Pellon yli kohti metsänlaitaa. Suunnitelma oli ollut kaksivaiheinen. Ensin hän hiipi veljensä huoneeseen. Raotti ovea ja ryömi kohti komeroa.

Raketit olivat olleet muovipussissa komeron lattialla. Rapisevat muovikääreet melkein paljastivat hänet, mutta veli ei herännyt. Käänsi vain levottomasti kylkeään.

Saunalta napattu tulitikkurasia rytmitti juoksua, jokaisella askeleella rapisten. Poika syöksyi polvilleen heti saapuessaan aukiolle ja iski varastamansa ilotulitteen hankeen. Punakeltainen pahviputkilo pilkotti puoliksi lumihangesta odottaen kipinää. Ensimmäinen tikku sammui heti, mutta toisella lanka syttyi. Poika kiljahti riemusta, paeten taivaalle tuijottaen. Räjähdys oli paljon suurempi kuin hän odotti ja kävellessään takaisin riemu vaihtui katumukseen. Äiti odotti portailla kasvot synkkinä.

 

Vaikka sitten helvettiin

Vaikka sitten helvettiin

Outoa, mutta eniten ehkä kaipaan vesisadetta. En sellaista kovaa mitä syksyllä tulee, vaan sitä kevyttä kesäsadetta. Sitä sinistä hetkeä, ja huumaavaa tunnetta kun levittää kädet sivulle. Kääntää kämmenet ylöspäin ja antaa veden valua sormien välistä. Muistan sen lapsuudestani kuin elokuvasta, jossa katselen itseäni pyörimässä kädet levällään vesilammikoiden keskellä. Pystyn melkein haistamaan raikkauden sateen jälkeen, kesän tuoksun. Tiedäthän sen tuoksun? Ja sen, ettei sellainen sade edes kastele? Kai sinä sen tiedät?

Joko mennään?

En minä itseni takia sitä pyydä, vaikka helpotushan se olisi vaan lasteni takia. He ovat nähneet jo ihan tarpeeksi sairaalaa. Sitähän sanotaan, että lapset maksavat vanhempiensa synneistä. Eivätkö he ole maksaneet jo tarpeeksi? Hyvästelleet tarpeeksi.

En saanut itse hyvästellä isääni...

Ette tainneet vaihtaa sanaakaan, kun tuli hänen aikansa? Isä oli yhtä hiljainen kuin sinä ja lähti saappaat jalassa rankametsästä, mutta sinähän sen paremmin taidat tietää. Olithan silloin läsnä.

Minä olen aina ollut tällainen hitaampi kaikessa...

Kuule? Eihän se enää sitten satu? Et löytänyt minua silloin, mutta en minä sinua syytä. Palomiehilläkin otti aikansa minut sieltä autonromusta löytää. Mutta sitä minä en ymmärrä miksi hylkäsit. Miksi jätit kuoren? Sinä tiesit, että niskani katkesi samalla hetkellä, kun he saivat minut irti. Kipu viilsi syvältä, mutta ehkä minä sen ansaitsin. Ehkä se oli hinta siitä, että ohjasin kallioleikkaukseen. Siitä, että päätin ajankohdan itse. Maksoinko tarpeeksi?

Eikö nyt olisi jo aika?

Minä olin kuitenkin aina hyvä. Otin muut huomioon ja olin rehti. Olin tarpeeksi. Olinhan minä tarpeeksi? Vaikka ethän sinä sitäkään taida kertoa, ethän?

Voidaanko kuitenkin mennä jo? Minä olen valmis. Olen maannut riittävästi kuin kuollut. Kyllä minä sen osaan.

Mennään jo. Vaikka sitten helvettiin, kunhan mennään.