Odotus

Liisa istui kuistin keinussa ja katseli laskevan auringon hiipuvassa valossa pellon yli. Juhani ei saapunut hiekkatietä pitkin tänäänkään. Ehkä Juhani kuitenkin palaisi huomenna, Liisa toivoi, vaikka tiesikin sen olevan mahdotonta. Hän nousi jättäen keinun hiljalleen keinumaan itsekseen.


Vielä viimeinen kaihoisa vilkaisu metsänreunaan. Peura perhe oli saapunut syömään iltahämärän turvin jo kesannolle kasvanutta viljaa. Pelko siitä, että sadonkorjuu jäisi tänä vuonna tekemättä vihlaisi rintaa. Liisa käänsi katseensa punaisen itse ompelemansa mekkonsa helmaan ja pyyhkäisi ohimennen kyyneleen poskeltaan. Peurat muistuttivat Liisaa liian paljon onnen hetkistä joita he olivat Juhanin ja lasten kanssa kokeneet. Ne muistuttivat yhdessäolosta ja annetuista lupauksista.


Tuulenpuuska tarttui raollaan olleeseen oveen ja löi sen voimalla vasten seinää. Liisa hypähti ja nosti toisen käden rinnalleen. Ääni oli muistuttanut liikaa laukausta. Kuivuneet saranat valittivat oven sulkeutuessa ja Liisa kiirehti ovenkahvaan, ettei narina herättäisi nukkumassa olevia lapsia, jos paukahdus sitä ei ollut jo tehnyt. Hän astui tupaan ja veti oven varoen perässään kiinni, lukitsi sen ja jäi pimeyteen totuttelemaan silmiään.


Perintönä saatu kaappikello rummutti äänekkäästi kammarin nurkassa, mutta muuten oli aivan hiljaista. Lapset nukkuivat yhä. Leivinuunin tuliluukun rei'istä kajasti pehmeä valo ja ilmassa tuoksui aavistus palaneen puun käryä. Liisa veti syvään henkeä, kaikesta huolimatta se tuoksui kodilta, muttei enää tuntunut siltä. Ei ilman Juhania.


Liisa käveli uunille ja poimi pärekorista muutaman halon ruokkiakseen tulta. Hän jäi hetkeksi katsomaan kuinka hiillos nieli ahnaasti sille tarjotun polttoaineen. Rauhoittava rätinä asettui sopuun kaappikellon mekaanisen rytmin kanssa Liisan sulkiessa uuninluukun haikeasti hymyillen. Hän oli tehnyt päätöksen: Oli aika lopettaa odotus.


Liisa käveli ruokapöydän ääreen ja poimi jo hiirenkorville rypistyneen kirjeen käsiinsä. Ei kuitenkaan lukenut sitä enää. Hän tiesi lukemattakin mitä siinä luki. Muste oli levinnyt kohdista mihin kyyneleet olivat tippuneet, sitä ulkoa opetellessa. Se oli toinen virallinen kirje valtiolta. Ensimmäinen oli ollut osoitettu Juhanille. Tämä kirje hänen leskelleen. Hän laski sen käsistään takaisin pöydälle kuin se olisi polttanut ja yritti rauhoittaa vapisevia käsiään painaen ne vasten pöydälle levitettyä pellavaliinaa. Liisa nosti katseensa savusta aikojen saatossa tummuneeseen kattolistaan, pyyhkäisi otsalle valahtaneita hiuksiaan sivuun ja huokaisi syvään jättäen samalla mielessään hyvästit huoneelle, jossa oli kokenut paljon iloa ja rakkautta.


Liisa hiipi tuvan hämärässä kaappikellon ääntä kohti ja astui pienen kynnyksen yli kammariin. Lapset nukkuivat laajennusosassa, jonka Juhani oli saanut valmiiksi päivää ennen rintamalle lähtöään. Ainoastaan ohut läpikuultava verho erotti huoneet toisistaan. Liisa käveli verhon ohi ja jatkoi suoraan kammarin kaapille, missä Juhani piti revolveriaan ja poimi sen käteensä. Juhani ei ollut ottanut sitä mukaansa, vaan oli jättänyt sen heille turvaksi desantteja vastaan.


Juhani oli opettanut käyttämään sitä. Liisa tarkasti rullan, sulki kaapin ja käveli huoneita erottavan verhon luo raottaen sitä hieman. Lapset olivat niin viattoman näköisiä. Hän näki taivaalle nousseen kuun kalpeassa valossa kuinka Juho oli hakenut turvaa isosiskonsa kainalosta ja imi peukaloaan. Liisa katsoi tyhjin katsein lapsiaan ja kohotti kädessään tärisevän revolverin. Hän viritti iskurin aikeinaan tehdä se niin nopeasti kuin pystyisi, etteivät lapset enää heräisi ja tunsi hellän hipaisun niskassaan. 

 

Kosketus lähetti kylmät väreet pitkin hänen vartaloaan ja sai hänet epäröimään. Pieni henkäys korvalehdellä ja tunne siitä kuinka Juhani painautui hänen selkäänsä vasten sai hänet sulkemaan silmät ja antautumaan kaivattuun halaukseen.


Juhani pakotti Liisan asetta pitelevän käden hellästi vasten reittä, ja tuttu karhea ääni lausui hänen hiuksiinsa lupauksen ikuisuudesta. Mutta se ei olisi vielä. Silloin Liisa hyväksyi, ettei se joka odotti ollutkaan hän. Se oli Juhani. Ja lupaus odotuksesta lunastettaisiin vasta silloin, kun niin oli tarkoitettu. Vasta silloin kuistin keinu saisi heidät vielä kerran kantaakseen ja katsomaan yhdessä laskevan auringon purppuraksi värjäämää taivaankantta.

VANKI

 VANKI

”Psst. Hei, ootsä siellä?” Dan painoi posken vasten kylmiä kaltereita ja yritti turhaan nähdä viereiseen selliin.

”En ku lähin käymään pelissä.” Ääni vastasi hiljaa hetken päästä.

Dan hymyili ja ravisti päätään. -Mikä ihmeen kysymys toi oli? Tietenkin se on siellä. Vastahan hän näki kuinka vartijat taluttivat miehen käytävää pitkin ja paiskasivat kauhean metelin saattelemana piruparan naapuriin. Eihän se sieltä tietenkään mihinkään pääse, kuten ei hänkään.

Dan tönäisi itsensä irti kaltereista ja nosti patjaa. Hän otti piilottamansa peilinpalan, hivutti sen kaltereiden läpi ja katsoi sen kautta käytävää molempiin suuntiin. Käytävään johtava teräsovi oli suljettuna, kuten aina kun vangit olivat suljettuna selleihinsä. Toisessa päässä käytävä kääntyi tiukasti oikealle ja jatkui yhtä pitkänä tai lyhyenä, kuka mitenkin sen käsitti. Danille käytävä olisi voinut olla vaikka Eurooppaa halkova valtatie, kun taas vartijoilta kesti huononakin päivänä vain muutama sekunti saatella uusi asiakas viimeiselle sellille. Sellejä osastolla oli yhteensä kuusi, eikä täällä kukaan viipynyt kauaa. Sellit olivat melkein aina tyhjiä. Lukuun ottamatta Danin selliä ja Dania.

Dania ei kukaan hakenut pois.

”Et kuule arvaa, miten onnellinen oon ku sain juttuseuraa.” Dan sanoi ja yritti nähdä liikettä viereisessä sellissä. Edes jotain. Mutta ei nähnyt. Uusi kaveri ei ollut selvästikään juttu tuulella.

”Mitäs sä oot tehny?” Dan yritti uudelleen.

Hetkeen ei kuulunut mitään, mutta sitten tumma ääni aloitti sointuvan laulun. ”Mä tapoin miehen, sain maineen puukkojunkkarin – ”

”Ai, kiva. Yleensä tääl tapaa pelkkiä roistoja.” Dan sanoi väliin.

”Vaik itseäni puolustin”, mies antoi äänen kaiun vaieta ennen kuin lisäsi. ”Mä oon syytön.”

”Joo. Niin ne melkee kaikki sanoo.” Dan virnisti, kun näki peilistään sormien tarttuvan kaltereihin.

Mies hymähti ja jäi arvatenkin odottamaan, että Dan kertoisi itsestään.

”Mä en ees muista mitä oon tehny, mut vissii jotain aika karseeta, ku kerran oon täällä.” Dan sanoi ja nosti katseensa loisteputkiin, jotka aloittivat morsetuksensa.

”Mikäs valoja vaivaa?”

”Ne on aina tollaset.” Dan sanoi, ”Ei voi valtion hotellilta kummoista odottaa. Mut ruoka tääl on kuitenkin hyvää. Mitäs tilasit?”

”Tuplajuuston ja ranskalaiset.”

Dan kuuli kuinka mies nielaisi.

”Ja kokiksen.”

”Ruokaorkut.” Dan nyökkäili itsekseen.

”Mitä?”

”Nii se maistuu taivaalliselta vankilamoskan jälkeen. Onks pitkä aika?”

”Kaheksan vuotta.”

”Ja tänään loppuu.” Dan totesi.

”Tänään loppuu.”

Dan vetäytyi peremmälle selliinsä, kun käytävän teräsovi avautui. Kaksi vartijaa saattelivat mustaan pukuun pukeutunutta miestä, jonka Dan tunnisti papiksi. Toisella vartijoista oli mukanaan paperipussi, josta ilmoille tulvahti etäisesti tuttu, mutta niin eksoottinen tuoksu näille käytäville.

Pappi pysähtyi Danin sellin eteen ja katsoi hetken suoraan häneen. Sitten vartijat tönäisivät papin matkaan. Oli aivan hiljaista. Vain askelten kaiut värittivät hiljaisuuteen uuden kolkon sävyn. Kukaan ei puhunut mitään. Sitten vartija rikkoi maagisen hetken. Hetken, jolloin tuntui siltä kuin koko universumi heidän ympärillään olisi pidätellyt henkeään.

”Peräänny ovelta.”

”Käänny ympäri.”

Tutut kahden sanan lauseet kajahtivat laiskasti. Lauseet, jotka jokainen vartija opetteli ulkoa ennen kuin pystyi tylsällä mielellään edes kuvittelemaan pukeutumista univormuunsa. Tai niin Dan ainakin ajatteli ja hymyili kuvitellessaan vartijakoulun oppitunteja, joilla opeteltiin ulkoa komentoja, joita päästäisiin sitten tosipaikan tullen soveltamaan.

Sitten kuului aukeavan kalterioven ontto mekaaninen ääni ja hetken päästä kirkollista jargonia, mikä ei olisi voinut vähempää Dania kiinnostaa, mutta joka oli ilmeisesti monen muun mielestä kovin lohduttavaa. Vartijat pysyttelivät kunniottavasti vaiti papin ollessa äänessä.

Dan kävi istumaan kovalle punkalleen ja kuunteli tuttua kaavaa puolikorvalla. Lohduttavaksi tarkoitettuja sanoja siitä, miten Jeesukseen Kristukseen uskomalla pääsi parempaan paikkaan. Mutta ei sinne silti päässyt, vaikka kuinka uskoi ja katui. Jokainen vastasi teoistaan itse. Eikä tekojaan saanut katumalla katoamaan.

Dan hätkähti sellin oven sulkeutumiseen. Askeleet tulivat lähemmäksi. Kolmikko ohitti sellin vilkaisemattakaan Daniin. Sitten oli jälleen hiljaista.

”Monta tuntia?”

”Tunti.” Mies vastasi. ”Onneksi tämä viimein loppuu.”

”Meinaatko?”

”Joo. Mä alan olee väsyny tähän kaikkee – tulee viimein se viimenen rivi mun elämänkertaan. Vaikka – ”

Dan odotti, että mies jatkaisi ja käveli kaltereille, mutta mies ei jatkanut, ”vaikka?”

”En mä tällästa osannut kuvitella, sitä että se näin päättyy.”

”Mitäs sä kuvittelit?”

”No, ennemminkin rannalla jossain Bahamalla.” Mies naurahti, ”toisessa kädessä munat ja toisessa kookospähkinä, jossa on semmonen pieni sateenvarjo ja joku värikäs pilli. Kuolla tiiätsä vanhana johonkin sydäriin, kun joku timmi yläosattomissa oleva nuori tyttö kuin maitokahvi juoksee hakemaan harhautunutta lentopalloaan aurinkotuolin jalkopäädystä.”

”Aika kaukana ollaa Bahamalta.”

”Joo.”

”Mut, voithän sä kysyä vaik toi sun pappis riisuis paidan pois”, Dan sanoi ja lisäsi, ”näytti olevan sekin aika timmissä kunnossa.”

Dan kuuli naurahduksen.

”Ehkä jätän väliin.”

Ovi kävi taas. Dan vetäytyi peremmälle selliin. Tällaista se oli aina, kun alkoi tapahtua, niin sitten tapahtui koko ajan.

Askeleet lähestyivät. Dan tunnisti hänelle tutun äänen ja värähti. Osin lähes kunnioittavasta pelosta ja osin äärettömästä inhosta äänen lähdettä kohtaan.

”Täällä pitäisi laittaa valot kuntoon.” Vankilanjohtaja sanoi kävellessään Danin sellin ohi.

Vartijat olivat niukkapuheisia, mutta eivät rikkoneet etikettiään vastatessaan kuin yhdestä suusta: ”kyllä johtaja.”

”Kyllä johtaja.” Dan tuhahti ivallisesti ja pyöräytti silmiään.

Kolmikko pysähtyi. Vain loisteputket jatkoivat naksumistaan välkkyen päälle ja pois.

”Sanoitteko jotakin?” Vankilanjohtaja kysyi.

Kukaan ei vastannut mitään. Dan epäili vartijoiden kohauttelevan olkapäitään ja puistelevan kilpaa päitään kysymykselle.

”Valot todellakin pitää laittaa kuntoon.” Vankilanjohtaja jatkoi rikkoakseen syntyneen hiljaisuuden.

Dan kuuli jälleen käskyt.

”Peruuta kaltereille.”

”Pujota kädet.”

”Peräänny ovelta.”

Vanki oli hiljaa. Hänellekin käskyt olivat tuttuja ja niitä oli paras noudattaa. Vastaan pyristely aiheutti vain turhaa kärsimystä, ja sitä todellakin kannatti nimenomaan tänään välttää. Voisihan olla, että nukutus- tai kipupiikki jäisi saamatta, jos heittäytyi hankalaksi. Oli niinkin käynyt, Dan tiesi sen omakohtaisesti varsin hyvin.

”Oletko valmis kohtaamaan luojasi?” vankilanjohtajan ääni kaikui, ”Hyvä – Jätä hyvästit vankilaelämälle, sillä tänään se päättyy.” Vanha mies lisäsi miltei hilpeästi.

Vanki, – laulaja ja puukkojunkkari –, käveli valkoisissa haalareissaan edeltä. Jalkakahleet olivat jätetty laittamatta, mutta kädet olivat sidottu selän taakse raudoilla.

”Hyvää matkaa”, Dan kuiskasi sellin perältä. Valot sammuivat sellistä ja käytävältä. Sitten ne syttyivät käytävälle, mutta selliin Dan ei niitä enää antanut sytyttää.

Kohtaloonsa alistunut mies käänsi kasvonsa Danin suuntaan ja hymyili vaisusti. Hänen silmissään heijastui avoin pelko ja kasvoilta paistoi lohduttomuus. Sitten mies heilautti päätään ja lausui: ”sitä samaa ystävä – sitten kun se aika koittaa.”

Vankilanjohtaja vilkaisi pimeään selliin ja jatkoi matkaansa. Hän ei tehnyt elettäkään, että olisi pannut Dania merkille. Ei kukaan niin yleensä tehnyt. Dania ei kerta kaikkiaan pantu merkille niiden toimesta jotka olivat vielä tukevasti elävien kirjoissa.

Toinen perässä kulkeneista vartijoista kuitenkin pysähtyi sellin ovelle ja astui askeleen lähemmäksi katsoakseen tarkemmin. Tätä vartijaa Dan ei muistanutkaan aikaisemmin nähneensä, ja tässä oli jotain muutakin, Dan ilahtui.

Vartija piteli pamppua löysästi kädessään ja kolisteli kaltereita sillä.

”Kenelle se puhui?” Vartija käänsi päätään muiden suuntaan.

Dan astui ovelle ja veti kasvonsa irveeseen.

Vartija käänsi päänsä ja vastasi hetken Danin katseeseen.

Dan seurasi kuinka ymmärrys näkemästään levittäytyi miehen mieleen. Se levisi samaa tahtia kuin pupillit tämän ammolleen rävähtäneissä silmissä. Dan rytkäytti kaltereita tehostaakseen läsnäoloaan, antoi mustien huuliensa vetäytyä ja paljasti terävät sahalaitaiset hampaansa.

Miehen pamppu putosi kalterien välistä sellin puolelle, kun mies kompuroi taaksepäin ja istahti käytävälle nojaamaan seinään.

Vartija nosti vapisevan kätensä ja osoitti Dania.

Dan sähähti ja palautti kasvonsa normaaliksi. Sitten hän vetäytyi takaisin pimeään selliinsä.

Toinen vartijoista juoksi auttamaan kollegaansa.

”Mitä – mikä tuli?” Vartija kyykistyi lyyhistyneen toverinsa puoleen ja katsoi tämän osoittamaa tyhjää selliä, johon loistevaloputki oli juuri välähdellen syttymässä.

”Sel – sellissä – Siellä oli joku.” Vartijan kasvot olivat valahtaneet verettömiksi.

”Ei siellä mitään ole. Ne kummitusjutut ovat vain tarinoita.” Vartija auttoi kaverinsa ylös, tuijotti epäluuloisena tyhjää selliä ja lähti ohjaamaan vastaan hangoittelevaa kaveriaan pitkin käytävää. ”Eikä tohon selliin laiteta ikinä ketään. Siihen ei taida edes olla avainta.”

”Mä pudotin pamppuni sinne – ” vartija riuhtaisi itsensä irti ja palasi tyhjän sellin luokse. ”Se on kadonnut. Se – Se mies – Se demoni vei sen.”

”Höpö höpö. Taisit unohtaa työvälineesi – mistä muuten jutellaan hetki myöhemmin.”

Miehet väittelivät kunnes teräsoven kolahdus katkaisi äänet kuin kapellimestarin puikko sinfonian jättäen kuolemansellit ummehtuneeseen hiljaisuuteen. Valot välähtivät sammuksiin lukuun ottamatta Danin sellin valoja. Dan istui pedillä ja katseli vartijan pudottamaa pamppua käännellen sitä käsissään. Sitten hän vääntäytyi hieman toiselle kankulleen ja piilotti pampun patjan alle, muiden vuosien varrella löytämiensä esineiden joukkoon. Dan kävi pitkälleen, risti kädet tyynyksi niskansa alle ja sulki silmänsä. Hän antoi valon välähtää sammuksiin ja jäi odottamaan seuraavaa juttukumppania, joka olisi riittävän lähellä kuolemaa kuullakseen ja todella nähdäkseen hänet. – Mitenhän vartija kuolisi? Toivottavasti hän oli aiheuttanut jotenkin tämän kuoleman, Dan ajatteli, ja toivoi pian pääsevänsä juttelemaan, pyövelinsä, vankilanjohtajan kanssa kahdestaan.

”Silmä silmästä – Hammas hampaasta.” Kaikui tyhjällä ja pimeällä kuolemantuomittujen selliosastolla. ”Minulla on kaikki maailman aika.”