Odotus

Liisa istui kuistin keinussa ja katseli laskevan auringon hiipuvassa valossa pellon yli. Juhani ei saapunut hiekkatietä pitkin tänäänkään. Ehkä Juhani kuitenkin palaisi huomenna, Liisa toivoi, vaikka tiesikin sen olevan mahdotonta. Hän nousi jättäen keinun hiljalleen keinumaan itsekseen.


Vielä viimeinen kaihoisa vilkaisu metsänreunaan. Peura perhe oli saapunut syömään iltahämärän turvin jo kesannolle kasvanutta viljaa. Pelko siitä, että sadonkorjuu jäisi tänä vuonna tekemättä vihlaisi rintaa. Liisa käänsi katseensa punaisen itse ompelemansa mekkonsa helmaan ja pyyhkäisi ohimennen kyyneleen poskeltaan. Peurat muistuttivat Liisaa liian paljon onnen hetkistä joita he olivat Juhanin ja lasten kanssa kokeneet. Ne muistuttivat yhdessäolosta ja annetuista lupauksista.


Tuulenpuuska tarttui raollaan olleeseen oveen ja löi sen voimalla vasten seinää. Liisa hypähti ja nosti toisen käden rinnalleen. Ääni oli muistuttanut liikaa laukausta. Kuivuneet saranat valittivat oven sulkeutuessa ja Liisa kiirehti ovenkahvaan, ettei narina herättäisi nukkumassa olevia lapsia, jos paukahdus sitä ei ollut jo tehnyt. Hän astui tupaan ja veti oven varoen perässään kiinni, lukitsi sen ja jäi pimeyteen totuttelemaan silmiään.


Perintönä saatu kaappikello rummutti äänekkäästi kammarin nurkassa, mutta muuten oli aivan hiljaista. Lapset nukkuivat yhä. Leivinuunin tuliluukun rei'istä kajasti pehmeä valo ja ilmassa tuoksui aavistus palaneen puun käryä. Liisa veti syvään henkeä, kaikesta huolimatta se tuoksui kodilta, muttei enää tuntunut siltä. Ei ilman Juhania.


Liisa käveli uunille ja poimi pärekorista muutaman halon ruokkiakseen tulta. Hän jäi hetkeksi katsomaan kuinka hiillos nieli ahnaasti sille tarjotun polttoaineen. Rauhoittava rätinä asettui sopuun kaappikellon mekaanisen rytmin kanssa Liisan sulkiessa uuninluukun haikeasti hymyillen. Hän oli tehnyt päätöksen: Oli aika lopettaa odotus.


Liisa käveli ruokapöydän ääreen ja poimi jo hiirenkorville rypistyneen kirjeen käsiinsä. Ei kuitenkaan lukenut sitä enää. Hän tiesi lukemattakin mitä siinä luki. Muste oli levinnyt kohdista mihin kyyneleet olivat tippuneet, sitä ulkoa opetellessa. Se oli toinen virallinen kirje valtiolta. Ensimmäinen oli ollut osoitettu Juhanille. Tämä kirje hänen leskelleen. Hän laski sen käsistään takaisin pöydälle kuin se olisi polttanut ja yritti rauhoittaa vapisevia käsiään painaen ne vasten pöydälle levitettyä pellavaliinaa. Liisa nosti katseensa savusta aikojen saatossa tummuneeseen kattolistaan, pyyhkäisi otsalle valahtaneita hiuksiaan sivuun ja huokaisi syvään jättäen samalla mielessään hyvästit huoneelle, jossa oli kokenut paljon iloa ja rakkautta.


Liisa hiipi tuvan hämärässä kaappikellon ääntä kohti ja astui pienen kynnyksen yli kammariin. Lapset nukkuivat laajennusosassa, jonka Juhani oli saanut valmiiksi päivää ennen rintamalle lähtöään. Ainoastaan ohut läpikuultava verho erotti huoneet toisistaan. Liisa käveli verhon ohi ja jatkoi suoraan kammarin kaapille, missä Juhani piti revolveriaan ja poimi sen käteensä. Juhani ei ollut ottanut sitä mukaansa, vaan oli jättänyt sen heille turvaksi desantteja vastaan.


Juhani oli opettanut käyttämään sitä. Liisa tarkasti rullan, sulki kaapin ja käveli huoneita erottavan verhon luo raottaen sitä hieman. Lapset olivat niin viattoman näköisiä. Hän näki taivaalle nousseen kuun kalpeassa valossa kuinka Juho oli hakenut turvaa isosiskonsa kainalosta ja imi peukaloaan. Liisa katsoi tyhjin katsein lapsiaan ja kohotti kädessään tärisevän revolverin. Hän viritti iskurin aikeinaan tehdä se niin nopeasti kuin pystyisi, etteivät lapset enää heräisi ja tunsi hellän hipaisun niskassaan. 

 

Kosketus lähetti kylmät väreet pitkin hänen vartaloaan ja sai hänet epäröimään. Pieni henkäys korvalehdellä ja tunne siitä kuinka Juhani painautui hänen selkäänsä vasten sai hänet sulkemaan silmät ja antautumaan kaivattuun halaukseen.


Juhani pakotti Liisan asetta pitelevän käden hellästi vasten reittä, ja tuttu karhea ääni lausui hänen hiuksiinsa lupauksen ikuisuudesta. Mutta se ei olisi vielä. Silloin Liisa hyväksyi, ettei se joka odotti ollutkaan hän. Se oli Juhani. Ja lupaus odotuksesta lunastettaisiin vasta silloin, kun niin oli tarkoitettu. Vasta silloin kuistin keinu saisi heidät vielä kerran kantaakseen ja katsomaan yhdessä laskevan auringon purppuraksi värjäämää taivaankantta.