KIERTOKULKU

Rapina. Ainainen jatkuva rapina. Se palasi toistuvasti kiusaamaan. Jos se hetkeksi sattuikin loppumaan ja uni pääsi sulkemaan lämpimään syleilyyn rapina palasi. Se repäisi valveille kylmään todellisuuteen.

Tom kipusi alas punkastaan varoen kipeää jalkaansa. Ajatus siitä, että hän oli jäänyt muista jälkeen ei enää vaivannut häntä kovin pahasti. Hän oli luvannut pitää purkin siistinä sillä aikaa, kun muut suorittaisivat aluksen ulkopuolella tehtäviään. Sen lupauksen Tom oli pitänyt. Tottakai pitäisi, mitä muutakaan hän tekisi tällä jumalan hylkäämällä planeetalla. Alus ei hautautuisi punaiseen hiekkaan. Ei hänen vahtivuorollaan.

Siitä oli nyt kulunut viikko. Hän oli seurannut monitoreista, kun muut olivat kadonneet kraaterin reunan yli mukanaan poraus- ja tutkimusvälineet. Hän oli yhä erottavinaan renkaiden, ja mönkijän vierellä kävelleiden miehistön jäsenten jalanjäljet punaiseen vivahtavassa hiekassa. Tietenkään jälkiä ei enää näkynyt. Tuuli oli puhaltanut hiekkaan kirjoitetun muiston heti, kun hän oli katseensa kääntänyt.

Tom kiipesi ohjaamoon ja alkoi käydä vipuja jälleen läpi. Sama toistuva rutiini. Merkkivalot välähtivät punaisesta syvänsiniseen. Vilvoittava henkäys aluksen uumenista paljasti, että Tom oli jälleen onnistunut tehtävässään. Hiekan tukahduttava ote hellitti, ja ilmastointi puhalsi puhdasta suodatettua ilmaa sisätiloihin. Tom tarkasti liikkeentunnistimet. Ne eivät havainneet mitään. Pelkkää kohinaa, jonka tuulet aiheuttivat.

”Kaivajat yksi, Kaivajat yksi. Pandora.” Tom yritti jälleen saada radioyhteyden ryhmään. Kolme vuorokautta sitten yhteys oli katkennut. Miehistön elintoimintomittarit lähettivät edelleen, ja Tom oletti jonkin auringonpurkauksen tapaisen estävän kommunikoinnin.

”Jos kuulette... Olisi mukava saada vastauskin.” Tom naurahti hermostuneena ja jäi kuuntelemaan radion kohinaa. Rapina aluksen ulkopuolelta vastasi rummuttamalla aluksen runkoa kiihkeämmin ja sai Tomin hätkähtämään. ”Hitto. Ei mitään hätää.” Hän vakuutteli itselleen. Liiketunnistimet eivät hälyttäneet, hän oli varmasti yksin. Olisiko yksinäisyyden nyt sitten pitänyt rauhoittaa? Sitä Tom ei yksinkertaisesti tiennyt.

Tom suoristi jalkansa, heilutteli varpaitaan ja oikoi nilkkaansa. Jalka oli jo paljon parempi. Hän oli loukannut nilkkansa hypätessään punkasta, kun he lähestyivät planeettaa ja haravoivat sen pintaa laitteillaan kiertoradalta käsin. Aluksen luotaimet olivat osoittaneet merkkejä lupaavista metalliesiintymistä planeetan pinnan alla, ja he olivat laskeutuneet tutkimaan tarkemmin.

Tom kapusi alas ohjaamosta ja onnahteli kapeaa käytävää pitkin ruokalaan. Pieneen tilaan, jossa he iltaisin ennen nukkumaan menoa olivat pelanneet uhkapelejä ja kertoneet tarinoita aiemmista matkoistaan. Seikkailuista, joita he eivät olleet yhdessä tehneet. Sankariteoista, jotka sopivat paremmin päiväuniin kuin todelliseen maailmaan.

Tom nykäisi yhden vetolaatikoista auki ja poimi hopeisen annospakkauksen. ”Numero kolmosta tänään”, Tom luki pussin kyljestä ja tönäisi laatikon takapuoltaan käyttäen kiinni. Tom repi pussin auki, samanlaisen josta oli syöttänyt lihavaa kissaansa kotona, ja alkoi puristaa harmaata mössöä suuhunsa.

Mitähän kotiin kuului? Katselikohan Lisa taivaalle ja ajatteli häntä? Ajatus sai Tomin hymyilemään ja tunnustelemaan taskuunsa piilottamaa kihlasormusta. Hän varmasti kosisi Lisaa palattuaan. Tom suuteli sormiaan ja lähetti suukon ruokalan kattoa kohden. ”Minä ainakin ajattelen sinua.” Ääni kuulosti kovalta tyhjässä tilassa, ja sai Tomin palaamaan ankeaan nykyhetkeen. Edes kaiku ei halunnut vastata hänelle. Tom söi annoksen viimeistä limaista kokkaretta myöten. Sitten hän siisti paikat ja suuntasi halliin.

Mönkijä seisoi kyljen ohjaustaulu avoimena keskellä hallia. Hallin alaspäin viettävä ramppi oli nyt kokonaan tyhjä, ja muistutti Tomia siitä, että toinen mönkijöistä oli muiden mukana ulkona.

Tuulen kuljettama hiekka ropisi suljetun rampin pohjaa vasten tällä kertaa hellästi. Yhtä rauhoittavasti kuin ulkona olisi satanut. ”Kyllä he vielä palaavat”, Tom vakuutti ääneen itselleen, vaikka äkillinen radiohiljaisuus sai huolen muuttumaan lähes fyysiseksi.

Tom aloitti mönkijän huollon ja oli juuri aikeissa kiinnittää mönkijän tietokoneeseen, kun rapinan rytmi muuttui. Se kiihtyi lähes jatkuvaksi meteliksi. Tom kääntyi tuijottamaan ramppia. Hän oli yht'äkkiä täysin varma, että joku oli aluksen ulkopuolella. Rapina kuului paljon voimakkaampana. Melkein kuin joku olisi vetänyt kynsiä pitkin aluksen titaanista pintaa. Tom kiirehti kohti rampin viereistä monitoria nähdäkseen mikä äänen aiheutti. Värisevässä harmaassa kuvassa aluksen ulkopuolelta ei näkynyt mitään. Hän napsautti yökuvan päälle sitten infrapunan. Ei mitään. Pelkkää tuulen tuivertamaa hiekkaa. Tom ravisti päätään ja jätti monitorin rauhaan. ”Ei mitään. Ei tietenkään mitään. Tuuli se vain raapi tietään sisälle,” Tom kertoi villinä laukkaavalle mielikuvitukselleen, joka oli piirtänyt kauhukuvia hirviöiksi muuttuneista ystävistään raapimassa tietään aluksen sisälle. Tom jätti mönkijän huollon kesken ja palasi takaisin ohjaamoon. Työhön keskittymisestä ei tulisi nyt mitään.

”Kaivajat yksi, Kaivajat yksi. Pandora kuuntelen.”

Selittämätön rapina ulkopuolella jatkui vaimeana, mutta kyllä sen erotti.

”Hei kuulkaa jätkät. Täällä alkaa tulla tosi yksinäistä. Simons? Kuka tahansa. Yrittäkää antaa edes joku merkki, että olette kunnossa.” Tom piti tauon ja lausui vaimeasti, ”tiedän, että olette vielä hengissä.” Tom katsoi näyttöä, joka edelleen lähetti elintoimintoja. Hän nojautui penkin selkänojaan ja puhalsi ilmaa huuliensa välistä. Kaikki on kunnossa. Kaikki on varmasti kunnossa. Ei mitään hätää...

Radio räsähti. ”Pandora, Tom pidä radiohiljaisuus. Me tarvitsemme.” Hengästyneesti lausutut sanat katkesivat kirkaisuun. Tom näki näytöltä kuinka Miltonin sydänkäyrä suoristautui, ja se alkoi piirtää viivaa kuin alleviivaten sanojen tärkeyttä. Ajatukset risteilivät villisti hänen mielessään. Hän olisi halunnut kysyä vaikka mitä, mutta Milton oli antanut käskyn.

Tom nousi seisomaan ja puri kämmenensä syrjää. Miten hän voisi auttaa?

Sitten toinen sykkivä käyrä lakkasi lähettämästä. Se oli kuulunut Luizille. Milton ja Luiz kuolivat, mutta muut kahdeksan olivat vielä kunnossa. Mitä oikein oli tapahtumassa?

Tom kytki aluksen automaattitoiminnot päälle ja muodosti mielessään suunnitelman. Hän kapusi kiireellä alas ohjaamosta painaen syrjään kivun nilkassaan. Juoksi suoraan halliin, välistä hypähtäen, nilkan lähettäessä kipuaallon säärtä pitkin aina selkään asti. Hän kytki mönkijän tietokoneeseen ajaakseen huolto-ohjelman loppuun ja syötti asekaapinlukkoon koodin. Tom otti pulssikiväärin toisensa jälkeen ulos kaapista ja kiinnitti ne huolellisesti mönkijän kyljessä oleviin latausasemiin. Muut olivat lähteneet aseistautumattomina. Planeetalla kun ei pitänyt olla mitään elollista. Ei mitään, mikä aiheuttaisi sen kaltaista vaaraa, että aseita olisi tarvinut.

Ilmeisesti he olivat olleet väärässä.

”Hiekka tukkii perhanan järjestelmät. Sen piti olla ainoa vaara.” Tom manasi ja pukeutui pukuunsa. Tom seisoi kädet sivuilla ja antoi puvun rakentua päälleen. Se pullistui huokaisten ja kiristyi sitten toiseksi ihokerrokseksi. Tom nosti kypärän käsiinsä varmistaen, että sen ydinparisto oli täynnä, ja painoi kypärän kasvoilleen. Kiinnityshihnat suhahtivat kainaloiden alta ja rinnan yli. Kypärän visiirin heijastui lukusarja, sen ottaessa yhteyttä aluksen keskuskoneeseen. Tom irroitti mönkijän huollosta, pamautti ohjauspaneelin kiinni, ja peruutti mönkijän rampille.

Ilmalukko vihelsi avautuessaan äänekkäästi. Se oli aina tuonut Tomin mieleen fanfaarin. Merkkisoiton, joka ilmoitti legendaarisen soturin saapumisesta taistelukentälle.

Ramppi nytkähti alaspäin ja punainen hiekka ryömi aluksen sisälle heti saadessaan siihen mahdollisuuden.

Tom seisoi aluksen ulkopuolella nilkat peittävässä hiekassa ja ohjelmoi mönkijän seuraamaan toisen mönkijän signaalia. Hän kääntyi katsomaan, että ramppi sulkeutui kokonaan ennen kuin kiirehti kraaterin reunaa ylös.

Reunalta avautui mieletön maisema. Olihan Tom sen toki jo nähnyt heidän laskeutuessaan, mutta nyt kun hän oli osa sitä, hän tunsi itsensä pieneksi ja eksyneeksi valtavan autiomaan avautuessa hänen edessään. Jos Tomilla olisi ollut ikuisuus aikaa hän olisi nähnyt dyynien ryömivän lakeuden halki. Olisi nähnyt hiekan muodostamat korkeat harjanteet, jotka lopulta murtuivat mahdottomuuteensa kuin meren aallokko.

Mönkijä oli löytänyt signaalin ja lähtenyt suuntaamaan kraaterin reunaa pitkin alas. Tom harppoi mönkijän kiinni ja hyppäsi kyytiin. Vaihtoi valon aallonpituutta visiirissään ja näki pöllyävän hiekan läpi horisontissa vuorijonon, jota kohti muut olivat suunnanneet. Matka taittuisi mönkijällä päivässä.

Rapina. Se oli lakannut, Tom huomasi keskellä aavikkoa. Ikuinen tuuli yritti pudottaa hänet mönkijän päältä, mutta muuten oli kummallisen rauhallista kuin olisi kellunut avaruuden painottomuudessa. Radioviestin ja kuolemien aiheuttama adrenaliini oli tihkunut ulos elimistöstä, ja väsymys valtasi nyt ruumiin raskaana aaltona. Hänen oli vaikea pitää silmiään auki. Tom kiinnitti saappaansa huolellisesti mönkijän jaluksiin ja yritti pysytellä valppaana. Mönkijä jatkoi matkaansa signaalin perässä. Sen sähkömoottori humisi rauhoittavasti keskellä outoa pehmeää myrskyä, joka riehui luonnottoman tasaisena.

Tom sulki silmät. Avasi ne hätkähtäen ja katsoi hätääntyneenä ympärilleen. Rauhottui ja sulki ne sitten uudelleen. Ajatteli ainoastaan lepuuttavansa niitä hetken. Vain hetken, että olisi hieman pirteämpi saapuessaan perille.

*

Tom säpsähti hereille. Jokin oli muuttunut. Hän oli pimeässä, tuulelta suojassa, ja mönkijä oli pysähtynyt. Kuinka kauan oli siitä, kun hän oli lähtenyt?

Hän oli nukkunut lähes koko matkan ja tunsi pitkästä aikaa oikeasti levänneensä. Tom kytki visiirin yönäön päälle ja näki luolassa toisen mönkijöistä. Mönkijä seisoi vihreänä varjona kallion seinään hakatun aukon vieressä. Mönkijää vasten nojasi joku. Tom tarttui pulssikivääriin. Irrotti sen oman mönkijänsä kyljestä ja lähestyi varoen nukkuvan näköistä hahmoa.

Päästyään lähemmäksi, Tom tunnisti hahmon olevan Milton. Tom pyörähti ympäri, nosti kiväärinsä piippua ja haravoi luolaa katseellaan. Arviolta kahdenkymmenen metrin päässä, luolan seinän vierellä makasi toinen hahmo vääntyneenä epäluonnolliseen asentoon. Tumma viiru kuin siveltimen veto kulki seinän poikki. Se johti suoraan maassa makaavaan hahmoon. ”Verijälki, joka johti Luiziin!” Tom huudahti ääneen vakuuttaaksen itsensä näkemästään. Mitä täällä on tapahtunut? Mikä tekee tällaista?

Tom kiinnitti huomionsa takaisin Miltoniin ja kyykistyi tämän eteen. Hän laski aseen käsistään ja nosti hellästi kypärän reunasta nähdäkseen ystävänsä kasvot. Ruumis rojahti kyljelleen, Tomin yhä pidellessä kypärää käsissään. Tom huudahti, irrotti otteensa kypärästä kuin se olisi polttanut, ja potki jaloillaan etäisyyttä päänsä menettäneeseen mieheen.

Miltonin aukinaiset silmät olivat tuijottaneet kypärän sisältä kuin hän olisi juuri kokenut elämänsä suurimman yllätyksen. Ainakin yllätys oli ollut viimeinen minkä mies koki. Eikä varmasti kovinkaan miellyttävä.

Tom katsoi turtana mönkijän alle kierinyttä kypärää ja huomasi miettivänsä, palaisiko alukselle ja lentäisi vain pois? Pelastaisiko itsensä? Jättäisi jäljelle jääneet miehet kuolemaan pimeään. Visiirin valon lopulta välähtäessä pois päältä. Sitten puku kytkisi lämmön pois, ja lopulta akun tyhjentyessä viimeistelisi kuoleman sulkemalla hapen. Hän ei ikimaailmassa voisi jättää muita kuolemaan niin.

Tom painoi mielestään, jo kuolleet ystävänsä ja ajautui kohti kallioon hakattua aukkoa.

Tom pysähtyi sisäänkäynnillä, katsoi vakavana sen väkivalloin auki raastettuja ovia ja murtuneita ovenpieliä. Miksi ette sanoneet mitään tästä? Miksi ette ilmoittaneet?

Tom astui sisään ja lähti laskeutumaan pitkin kallioon hakattuja askelmia. Kiväärin automaattitähtäys poukkoili alas viettävän portaikon seinistä, mutta ei kiinnittynyt mihinkään viestiäkseen vaarasta. Tom ohjelmoi liiketunnistimen pois, sääti kiväärin etsimen hakeutumaan mihin tahansa lämpöjälkeen ja jatkoi laskeutumista.

Tasaisin välein tunnelin kattoa kuvittivat pyöreät matalat aukot, jotka toivat hänelle mieleen valaisimet. Tai ainakin niissä olisi voinut olla sellaiset, Tom ajatteli. Hän jatkoi loputtomalta tuntuvaa matkaansa, pysähtyi ja kääntyi katsomaan tulosuuntaansa. Sisäänkäyntiä ei enää näkynyt. Käytävä oli näyttänyt aivan suoralta, mutta mitä ilmeisemmin vietti aavistuksen vinoon. Tom painoi ahdistuksen tunteen pois mielestään ja yritti keskittyä ainoastaan puuttuviin kahdeksaan miehistön jäseneen.

He olivat elossa.

He olivat peloissaan.

Ja he odottivat jossain alhaalla.

*

Lopulta portaat päättyivät ja edessä avautui näky, jota Tom ei missään tapauksessa ollut odottanut. Ei täällä, satojen metrien syvyydessä aution planeetan pinnan alla. Hän tunsi autuuden rinnassaan. Huokauksen, joka kumpusi äärettömästä helpotuksesta. Ja ajatteli helpotuksen johtuvan tunnelin aiheuttaman klaustrofobian laukeamisesta. Mutta ehkä se kuitenkin oli iloa siitä, että jokin voi kukoistaa tällaisessa paikassa.

Tom seisoi pellon reunassa ja katsoi idyllistä laaksomaista näkyä, jota täplittivät silmänkantamattomiin jatkuvat pellot, tuulimyllyjen pyörivät lavat ja matalalla roikkuvat pilvet. Hän heitti kiväärin selkäänsä ja astui pellolle. Vilja kasvoi lantioon asti ja Tom oli tuntevinaan kevyen vesisateen kasvoillaan. Hän sulki silmänsä, levitti kätensä sivuille ja tunsi kuinka sade huuhtoutui hänen sormiensa välistä. Hän hymyili ja muisti lapsuutensa kesäleirin. Leirin luontosimulaatio oli tuntunut melkein samalta. Sitten Tom tajusi, ettei hän ollut riisunut kypäräänsä. Ei hän voinut tuntea vettä kasvoillaan. Pukuhan oli yhä hänen yllään. Tämän oli oltava harhaa. Hän avasi silmänsä.

Kaikki mitä hän näki olikin kuollutta. Kauan sitten hylättyä ja rapistunutta. Tuuli ei pyörittänyt myllyjen lapoja, eikä pilviä ollut. Ne olivat vain epätasainen luolan katto. Eikä sateesta ollut tietoakaan. Ahdistus kiristi otettaan. Tom huomasi ajattelevansa, että luola oli huokaissut helpotuksesta saadessaan hänet. Kyllä, sen hän oli tuntenut. Jonkun muun onnen. Luola oli ollut onnellinen saadessaan hänet. Asuiko täällä vielä joku?

Rapina palasi. Hiljaisuudessa se tuntui siltä kuin jossain silmänkantamattomissa miljoonat kuoriaiset olisivat kävelleet pitkin luolan paljaita seiniä. Tom ei havainnut kuitenkaan mitään liikettä, eikä kivääri reagoinut lämpötilan vaihteluun.

Tom ravisti mielestään koko tilanteen aiheuttaman alkukantaisen pelon ja keskittyi tehtäväänsä. Hän kohdisti katseensa visiirin kuvatilavalikkoon ja alkoi käydä edessään avautuvaa luolaa läpi eri kuvamoodeilla skannaten. Hänestä katsottuna oikealla, aivan luolan seinän vierellä välähti valo. Pieni välähdys, mutta se oli sentään jotain mistä aloittaa.

Tom lähti määrätietoisesti kävelemään kohti välähdystä. Hän riiputti asetta hihnasta olallaan, käveli valppaana ja hipoi sormenpäillään pystyyn kuollutta viljaa. Korsia, jotka taipuivat hänen edetessään, mutta nousivat hänen jäljessään sulkien hänet sisäänsä.

Rapina voimistui. Hän ohitti yhden tuulimyllyistä läheltä. Sen lavat värähtelivät hieman edestakaisin kuin antiikkikellon viisarit, josta virtalähde on ehtynyt. Myllyn ovi oli kutsuvasti auki, ja pienen hetken Tomin teki mieli pujahtaa sisään. Katsoa miltä sen sisällä näyttäisi? Pystyisikö hän kiipeämään sen katolle? Katsomaan korkeammalta, mistä luola alkoi ja mihin se päättyi? Ajatus kuitenkin meni ohi, kuten Tomkin ja hän keskittyi uudelleen aiemmin näkemäänsä valon välähdykseen. Hän otti kiväärin olaltaan seinämän lähestyessä, kytki etsimen päälle ja osoitti aseella syvennystä, josta oli ollut näkevinään valon.

Syvennys osoittautui uudeksi kallioon hakatuksi tunneliksi. Tunnelin lattiassa oli askelmat ja se vietti jälleen alas. Tom katsoi taaksensa yrittäen painaa mieleensä mistä suunnasta oli tullut ja astui portaikkoon.

Rapina vaimeni, sitten se loppui. Se ei ollut seurannut häntä tunneliin, vaan jäi jonnekin aikaa sitten maatuneen peltomaiseman näkymättömiin osiin. Tunnelin katossa oli jälleen tyhjät syvennykset, kunnes ne eivät enää olleet tyhjät. Aavemainen kelmeä valo sykki niissä. Ensin yhdessä, myöhemmin toisessa. Lopulta kaikki syvennykset valaisivat käytävää. Tom oli arvannut oikein niiden käyttötarkoituksen ja kytki visiirinsä päivämoodiin ennen kuin jatkoi laskeutumista. Tässäkään portaikossa ei ollut sivutunneleita, eikä tasanteita vaan se jatkui lähes suoraan alas. Kääntyen jälleen hieman, ettei sen pituutta oikein pystynyt arvioimaan.

Tom pääsi portaiden juurelle. ”Mitä helvettiä!” Tom hihkaisi rikkoen hiljaisuuden.

Ei. Tämä ei voinut olla todellista! Mutta tietenkin se oli. Tyhjästä ei tällaista voinut simuloida.

Nämä rakennelmat. Tämä kaupunki. Tämä oli kuin suoraan Äitimaan historiasta. Paitsi, ettei ajan kuluttava hammas ollut kajonnut mihinkään. Kaikki oli uutta.

Suuri rakennelma erottui muista. Se kohosi ylväänä tilassa kuin se olisi säilötty sinne odottamaan seuraavaa käyttökertaa. Sen valkoinen marmorinen pinta oli kaikessa yksinkertaisuudessaan hätkähdyttävä. Se hehkui luolan valaistuksessa.

”Tule tyköni.” Tom hätkähti ja katsoi ympärilleen. Kuka oli puhunut? Oliko ääni kuulunut suurelta rakennelmalta? Tom ajelehti sitä kohti. Valkoiseen marmoriin oli kaiverrettu taidokkaita koristeita, ja koko rakennuksen ympäri kiersi korkeiden puolikaarien jono. Kaarien väleihin oli sijoitettu veistoksia. Veistoksia ihmisistä! Mitä helvettiä? Tom tyrmistyi. Ihmiskunta ei koskaan ollut hänen tietääkseen käynyt tässä kolkassa linnunrataa. Heidän piti olla ensimmäiset.

”Tom!” Tom havahtui mietteistään kuullessaan huudon takaansa ja näki tutun hahmon.

”Ei,ei. Tule luokseni. Ei! Alä mene.” Selittämätön ääni sanoi. Tom ennemminkin tunsi sanat kuin kuuli ne. Hän painoi ne pois mielestään ja lähti nimeään huutaneen miehen suuntaan.

Huutaja oli Erikson. Hän viittoi hurjasti läheisen rakennuksen edustaa koristavan pylväikön takaa. Tom kiirehti miehen luokse tällä kertaa aidosti huokaisten helpotuksesta. Viimein joku.

”Sulje kaikki mikä käyttää radioaaltoja!”

”Ei ole päällä.” Tom tokaisi ja kummasteli ehdottomuutta miehen äänessä. Ja sitä miten kalpealta mies näytti. ”Toimiiko puku niin kuin kuuluu?” Tom kysyi huolestuneena.

”Toimii. Tietenkin toimii.” Erikson huitaisi käden heilautuksella kysymyksen syrjään ja viritti kasvoilleen hymyntapaisen. ”On helpottavaa, että Milton ja Luiz saivat yhteyden sinuun. Ehkä meillä on toivoa.” Erikson vilkuili tunnelin suulle, ”missä he ovat?”

Tom ravisti päätään, viesti meni sanomattakin Eriksonille perille.

”Mennään tapaamaan muita.” Erikson sanoi ja lähti johdattamaan Tomia pitkin kapeaa kujaa, jota reunustavat talot seisoivat kuin sotilaat, suorissa riveissä. He kulkivat varjosta varjoon, kujalta kujalle. Erikson tarkkaili rakennusten kattoja kuin olisi odottanut minä hetkenä tahansa näkevänsä siellä liikettä. Sitten Tom tajusi, että mies suunnisti luolan katon mukaan. Talot olivat hämmästyttävän samanlaisia.

”Tänne.” Erikson kuiskasi kuin olisi pelännyt, että joku muukin kuulisi, ja osoitti ovea pienen kujan varrella. Tom laskeutui kolme porrasta ja työnsi puisen oven auki. Huoneessa oli pimeää ja Tom vaihtoi visiirinsä yönäköön.

”Ei! Älä! Se lähettää! Rapina!” Huutaja oli kapteeni Simons, jonka ääni kuulosti pelon ohentamalta.

”Erikson, käy harhauttamassa!” Simons komensi selvästi rauhallisemmin heti, kun Tom sammutti visiirinsä. Erikson katosi ovelta sanomatta sanaakaan ja sulki sen perässään.

”Älä missään tapauksessa käytä mitään, mikä käyttää radioaaltoja. Se kuulee.” Simons osoitti etusormellaan Tomia kuin olisi torunut pientä lasta, tämän jäätyä kiinni haarukalla ja kodin ydinreaktorilla leikkimisestä. ”Missä Milton ja Luiz ovat?” Simons kysyi.

”He ovat kuolleet.” Tom sanoi ilmeenkään värähtämättä. Hänen silmänsä alkoivat tottua vähäiseen valoon, ja hän erotti pienen ikkunasta kajastavan valokiilan turvin huoneessa muitakin miehistön jäseniä. Lääkintämies Withers nojasi istualtaan seinään ja piteli Fontainea sylissä. Laine oli kyyristynyt Fontainen puoleen ja puheli hiljaa Withersin syleilyssä liikkumattomana retkottavalle miehelle.

”Mitä heille tapahtui?” Simons kysyi.

Tom nosti katseensa takaisin Simonsiin ja joutui miettimään hetken, ketä Simons tarkoitti. ”He olivat päässeet mönkijän luo. Minä olin juuri kutsumassa radiolla, kun Milton vastasi. Hänen ja Luizin elintoiminnot katkesivat.” Tom puri huultaan ja puisteli aavistuksen päätään kerratessaan tapahtumia. ”Minä lähdin välittömästi. Löysin heidät kuolleena ylhäältä ja kävelin portaat alas pellolle. Näin valoa, jota lähdin seuraamaan. Sitten näin Eriksonin ja hän johdatti minut teidän luo. Siinä kaikki.” Tom selitti.

Simons erkani keskustelusta ja kyyristyi Fontainen puoleen kuin saadakseen aikaa ajatella.

Withers kömpi Fontainen alta ja laski hellästi tämän kiviselle lattialle makaamaan. ”Fonz ei jaksanut”, mies sanoi ääni murtumisen rajoilla.

”Voisiko joku selittää minullekin? Mikä kuulee ja mitä ihmettä Fontainelle on tapahtunut?” Tom alkoi hermostumaan, tuntien samalla surua miehen puolesta. Hän oli pitänyt Fonzista aidosti. Nyt hänenkin poissaoloonsa pitäisi mukautua.

Se ei tuntunut todelliselta.

Se ei tuntunut reilulta.

Ei nyt, ei näin. Hän oli vasta löytänyt heidät.

”Näitkö muita kuin Luizin ja Miltonin matkalla tänne?” Simons kysyi katkaisten Tomin synkät ajatukset.

Withers ja Laine olivat hiljaa ja antoivat kapteenin olla äänessä. Tom pyöritti päätään, ja Simons jatkoi. ”Täällä on jotain. Teimme valtavan virheen tulemalla tänne. Tiedän. Tiedän, että meidän piti ottaa vain geologiset näytteet, mutta päästyämme vuorelle löysimme luolan. Portin tietenkin jo näit?” Simons kysyi odottamatta vastausta. ”En ole oikein varma mitä silloin tapahtui. Tuntui kuin olisi ollut pakottava tarve murtaa portti. Pakko. Mitään muuta ei ollut mielessä. Kukaan ei puhunut mitään. Me saakeli soikoon vain mursimme portin.” Simons piteli päätään kuin häneen olisi sattunut. Sitten miehen kasvoille levisi mielipuolinen hymy. ”Se helpotus kun pääsimme alas. Se riemu ja ilo. Voin vannoa, että tunsin auringon lämmön kasvoillani. Tuulimyllyjen lavat pyörivät verkkaisesti, pilvet lipuivat taivaalla ja pelto väreili tuulessa. Me kaikki sen näimme ja vain levittäydyimme pitkin peltoa.” Simons katsoi kiinteästi Tomia silmiin. Sitten kaikki lämpö katosi Simonsin kasvoilta. ”Sitten se loppui. Tuli pimeys. Kaikki raunioina. Kaikki kuollutta. Lohduttomuuden tunne rinnassa. Se pimeys ja hiljaisuus... Se tuntui äärettömältä, ymmärrätkö?”

Tom ymmärsi täysin ja nyökkäsi jälleen.

”Sanoit itsekin nähneesi valon?” Simons kysyi totisena.

”Joo. Pelkän välähdyksen.” Tom nielaisi.

”No mekin näimme. Sitten uudet portaat syvennyksessä. Propp ja Bob olivat kadonneet pelloille, mutta me muut laskeuduimme tänne. Aluksi luulimme nähneemme taas harhoja, mutta tämä kaikki taitaa olla niin kuin on.” Simons levitti käsiään ja nosti ne sitten niskansa taakse kuin haaveillen. Sitten hän vakavoitui. ”Se rakennelma. Se areena joka hohtaa. Et voinut olla näkemättä sitä. Fonz ryntäsi sitä kohti, ennen kuin kukaan ehti reagoimaan ja jokin löi Fonzin maahan.”

”Kuuluiko rapinaa?” Tom keskeytti.

”Rapinaa, rätinää.” Simons sanoi. ”Totta helvetissä kuului! Uskon, että juuri se jotenkin esti Fonzia pääsemästä rakennuksen sisään. Sitten rapina lähti tunnelia pitkin ylös, kuulimme sen loittonevan. Me yritimme auttaa Fonzia, mutta hän oli aivan sekaisin. Hänen silmänsä olivat tyhjät ja harottivat. Kuin ketään ei olisi enää kotona, Withers sanoi...”

Withers puuttui keskusteluun, keskeyttäen Simonsin. ”Aivovamma. Ei minkäänlaista responssia mihinkään. Ei pystynyt edes nielaisemaan. Tyhjä kotelo...”

”Eihän ollut”, Laine sanoi. ”Kaikki ne puheet areenasta ja tornista.”

”Usko jo. Helvetti sentään. Se ei voinut olla Fonz! Puku oli ainoa mikä piti häntä elossa tähän asti!” Withers huudahti. ”Kumpi tässä lääkäri oikein on? Olen nähnyt tällaista aiemminkin!” Miehet näyttivät siltä kuin olisivat voineet kuristaa toisensa.

”Mistä tornista?” Tom keskeytti kysymyksellään alkavan tappelun.

Withers ja Laine tyytyivät vihaisesti mulkoilemaan toisiaan antaen Simonsin vastata. ”Areenalla. Fonz havahtui aina välillä koomastaan. Houraili Colosseumista, sen sisällä olevasta tornista, ja ettei me voida lähteä ennen kuin se on käynnistetty uudestaan. Jokin ei halua päästää meitä.” Simons tuijotti tiukalla katseella kohti Withersiä vaientaen vastalauseet tyhjästä kotelosta. Heillä oli jo riittävästi ongelmia ilman teoriaa siitä, että jokin täällä pystyisi ottamaan heidän kehonsa hallintaansa.

Simons jatkoi, ”Fonz sanoi, että meidän pitää mennä käynnistämään se uudestaan. Se olisi ainoa keino pelastautua.”

”Mikä? Pelastua miltä?” Tom kysyi. Kukaan ei vastannut. Kukaan ei tiennyt. Ehkä torni piti käynnistää, ehkä jotain tornissa? He eivät edes täysin tienneet mikä heitä uhkasi. ”Mihin Erikson meni?”

”Lähti lähettämään, ettei rapina tule visiirin radioaaltojen perässä. Huomasimme sen tulevan kuin kutsuttuna, jos lähetimme minkä tahansa signaalin. Palasimme yläkertaan aiemmin ja yritimme skannata kadonneita, käyttäen kaikkea mahdollista. Silloin tajusimme rapinan tulevan päälle, mutta emme heti osanneet yhdistää, että se hyökkää radioaaltoihin. Sen me ymmärsimme vasta myöhemmin. Menetimme Bellin...” Simons vaikeni ja lisäsi hiljaa, ”luultavasti hän pelasti meidät muut.”

Bell, Tom ei ollut edes ajatellut koko miestä. Iso mies, entinen erikoisjoukkojensotilas. Kaikista hiljaisin, ja se koski kaikkea mitä mies teki. Bell osasi sulautua tilaan kuin tilaan, kuunteli ja tarkkaili. Sitten kun miehellä oli sanottavaa, kaikki hätkähtivät. He olivat yksinkertaisesti unohtaneet koko miehen olemassaolon. Tom itse asiassa yllättyi, ettei mies yhtäkkiä astunut esiin varjosta kommentoimaan keskustelua nyt, kun mies tuli mieleen. Jos joku niin Bell kyllä pärjäisi. Mikä tahansa heitä luolassa saalistikin.

”Bellin elintoiminnot ovat kunnossa, kuten Bobin ja Proppinkin. He ovat elossa tai ainakin aikaisemmin olivat lähtiessäni Pandoralta.” Tom sanoi.

Simons vaikeni ja näytti pohtivan tätä käännettä. Miehen silmissä näytti vilahtavan toivon kipinä. Ehkä heillä vielä oli mahdollisuus lähteä.

”No, mikä on suunnitelma?” Tom katkaisi hiljaisuuden.

*

Eriksonin palattua he olivat tehneet suunnitelman. He aikoivat tutkia areenan, rakennelman josta Fontaine oli käyttänyt nimitystä Colosseum. Pakkohan heidän oli jotain yrittää.

Järkevintä olisi ollut vain lähteä, mutta jos oli olemassa keino taistella tätä tuntematonta vastaan, ja pelastaa kadonneet heidän olisi yritettävä. Miehet eivät olisi kadonneet vapaaehtoisesti ja jääneet luolaan. Vastaukset löytyisivät Colosseumilta.

Colosseum seisoi luunvalkoisena majakkana kuin se olisi ollut valtava heijastin, josta jokainen valonsäde jatkoi uudelleen matkaansa.

”Kuka menee ensin?” Simons pysäytti joukon, ”ei ole mitään järkeä tapattaa kaikkia, jos käy niin kuin Fonzille kävi.”

He seisoivat hetken hiljaa. Sitten Tom otti askeleen kohti Colosseumia. ”En nähnyt, mitä Fonzille tapahtui, joten en kai minä osaa pelätäkään mitään. Sitä paitsi minä olen ainoa jolla on ase.”

”Kyllä. Tule jo.” Tom kuuli äänen ja ymmärsi, etteivät muut kuulleet sitä.

”En usko, että aseesta on hyötyä. Oletko varma?” Simons katsoi tiukasti Tomia silmiin kuin aavistaen, että Tom oli yhtäkkiä varautuneempi. Tom oli varma, että Simons tekisi jatkokysymyksen.

”Mitenkäs nilkka?” Withers kysyi yllättäen, ”siis jos joudut juoksemaan.”

Tom ei tiennyt osoittiko Withers ammatillista mielenkiintoa hänen jalkaansa kohtaan, vai olisiko halunnut tarjoutua vapaaehtoiseksi hänen sijastaan. Yhtä kaikki hän oli onnellinen, että Withers keskeytti Simonsin, vaikka tämä ei ollutkaan vielä lausunut mitään ääneen.

”No, jos aseesta ei ole hyötyä, niin tuskin juoksemisestakaan on.” Tom hiljentyi hetkeksi varmistaen, että koko sydän oli päätöksessä mukana. Häntä pelotti niin paljon, että suu tuntui kuivuvan. ”Minä menen. Jalka on kunnossa. Pystyn kyllä juoksemaan.” Tom sanoi muille.

”Pystyt kyllä. Tule jo.” Ääni vastasi kiihkeästi.

”Mene suoraan sisäänkäynnille. Näetkö?” Simons osoitti kaarikäytävää, jonka molemmin puolin seisoi vaikuttavat patsaat keihäät kädessään.

Tom nyökkäsi ja lähti varjoista. Ensin tunnustellen ja sitten minkä jaloistaan pääsi. Hän hidasti hetkeä ennen kaarikäytävää huokaisten helpotuksesta. Mikään ei ollut lyönyt häntä maahan, kuten Fontainea. Hänellä oli nyt esteetön näkymä areenan sisälle ja siellä näkyi liikettä.

Tom nosti kiväärin piipun. Etsin hypähteli seinillä, muttei kiinnittynyt mihinkään. Joku käveli hänen ohitseen, sitten toinen. Ihmisiä! Tom hätkähti, ihmiset kävelivät hänen ohitseen pukeutuneina maahan asti ulottuviin kaapuihin. He eivät välittäneet hänestä, eivät katsoneet häneen. Heitä ei ollut olemassa!

”Huh?” Tom pyörähti katsomaan kohti muita. He eivät näyttäneet näkevän kangastuksia. Eivätkä he kuulleet ääntä, kuten hän.

Nainen kantoi vauvaa olallaan. Vauva katsoi suoraan häneen ja nosti pulleaa kättään kohti. Nauroi kuten lapset nauravat. Sitten he katosivat. Tuli muita. Kaikki kävelivät tälle Colosseumille, ja Tom liikkui heidän seassaan kuin kivi meteoriparvessa.

Vihreä liekki välähti. Laukaus! Tom teki kuperkeikan. Pyörähti vaistomaisesti olkansa yli ja syöksyi pylvään taakse Colosseumin suojaan. Ihmiset olivat kadonneet ja pylväs oli värjääntynyt mustaksi juuri päänkorkeudelta. Hän kurkisti varovasti pylvään takaa ja näki aiemmin kadonneet miehistön jäsenet. Propp juoksi kohti häntä kivääri tanassa.

Bell ja Bob ryntäsivät kohti muita tulittaen pulssikivääreillä. Miksi he hyökkäsivät? Olivatko he palanneet mönkijältä asti takaisin? Ottaneet aseet ja palanneet vain tappaakseen heidät?

Uusi laukaus. Visiiri nokeutui. Se melkein osui. Tom pyyhkäisi visiiriään saadeen ainoastaan sotkun aikaiseksi ja nosti aseensa. Tämä ei ollut harhaa. Tämä tapahtui, Tom ajatteli kiväärin etsimen kiinnittyessä Proppin massakeskipisteeseen.

Tom ei laukaissut. Ei voinut. Rapina kuiskaili jostain kaukaa, mutta koveni koko ajan. Se tuli kohti. Se tuli lähemmäksi.

”Helvetti!” Kävi kuten kaikille suunnitelmille, kun alkoi tapahtua. Ne levisivät kuin aivastus avaruuteen, Tom ajatteli.

”Pysähdy!” Tom huusi, ”pysähdy tai ammun!” Propp ei pysähtynyt, vaan laukaisi aseensa uudelleen ja jatkoi nopeaa lähestymistään. Laukaus meni jälleen ohi. Aivan kuin mies ampuisi tarkoituksella huteja. Tom puristi liipaisinta ja lausui rukouksen.

Jokin paiskasi Proppin selälleen maahan, ennen kuin Tom oli ehtinyt ampua. Propp oli juossut kohti häntä. Sitten hänen leukansa kohosi, kuin olisi törmännyt päin ansalankaa, ja hän lensi selälleen jääden liikkumattomana maahan.

”Hän ei tule.” Ääni sanoi.

Rapina alkoi muuttua korvia huumavaksi. Se raivosi.

”Tule tyköni, tule nopeasti, Tom tule tyköni.”

Propp makasi liikkumattomana kiiltävällä mukulakiveyksellä. Sitten Tom näki ensimmäistä kertaa rapinan aiheuttajan. Se tulvahti porraskäytävän suunnalta ja levittäytyi esiripuksi peittämään kaupunkia takanaan. Se väreili kuin jättimäinen heinäsirkkaparvi, mutta jäi samaan kohtaan missä Propp makasi.

”Voimakenttä!” Tom huudahti.

”Tule tyköni, Tom tule tyköni. Nyt Tom.” Ääni sanoi ponnistellen.

Tom kääntyi kohti aukiota. Areenan suurta sisäpihaa, jolla tornin piti sijaita. Ja siellä se oli. Kalteva torni, joka ei aivan yltänyt kurottamaan areenan reunojen yli.

Kangastus palasi Tomin kiirehtiessä kohti tornia. Ihmiset juoksivat päämäärättömästi kuin heidän olisi ollut pakko juosta, mutta vaihtelivat suuntaa kuin eivät olisi tienneet minne. Nainen, ehkä sama jonka Tom oli nähnyt kantavan lastaan, ryömi maassa kohottaen kättään. Anoi armoa joltakin näkymättömältä. Vauva oli kadonnut. Ihmiset kirkuivat. Joku putosi katsomosta. Täysi kaaos.

Vanha mies seppele ohimoillaan kiirehti kohti tornia pidellen violetin kaapunsa helmaa koholla. Mies lyötiin maahan samoin kuin Propp vain hetkeä aiemmin.Tom ravisti päätään ja kuvat hävisivät. Vain torni jäi.

”Tule.” Ääni oli henkäisty kuiskaus, mutta kumisi sisimmässä kuin ukkosen jylähdys.

Tom näki Colosseumin laitojen yli kohoavan tumman kuhisevan parven. Se sykki, loitoten ja lyöden yhä uudelleen vasten voimakenttää. Yritti tunkeutua sen läpi.

Rapina oli kammottava.

”Tule. Tule, tule.” Kutsuja oli käynyt kärsimättömäksi. Se ahnehti.

Tom tunsi sisällään äänen levottomuuden ja kiihkeän odotuksen. Hän ei epäröinyt hetkeäkään, vaan juoksi sisään tornin avoimesta ovesta. Samalla hetkellä padot murtuivat päästäen mustan aallon Colosseumin muodostamaan kulhoon. Ovi Tomin takana paukahti kiinni sulkien hänet sisälle.

Tom näki naisen kasvot. Kasvot leijuivat ilmassa, pyöreän tason päällä. Tason ympärillä hääri ihmisiä komentopaneelit käsissään. He hipoivat keskittyneen näköisinä paneeleidensa pintoja ja kiskoittelivat kohti seiniä, joilla väreili hehkuvia viivoja kuin salamoita. Ne jatkuivat korkeuksiin muuttaen jatkuvasti muotoaan.

”Herätä minut! Herätä, herätä, herätä minut!”

Tom ei tiennyt mitä tehdä. Sitten pyöreään tasoon syttyi kämmenen muotoiset kuviot. Tom nosti kädet eteensä kuin unissakävelijä ja painoi kämmenet kuviota vasten. Alkuun ei tapahtunut mitään, mutta sitten Tom tunsi puvun läpi lämmön leviävän ruumiiseensa. Huoneen seinillä alkoi valojen tanssi. Valot kiipesivät purkauksina kohti korkeuksia. Tom veti kätensä irti kuviosta, otti mykistyneenä näystä askeleen taaksensa ja seurasi katsellaan valojen matkaa.

Hän tunsi katseen ennen kuin kohtasi sen.

He tuijottivat toisiaan.

Hologrammi ja hän.

Tom häkeltyneenä kaikesta. Nainen, kasvot kaikkitietävän näköisinä.

”Kiitos.”

Tom horjahti ja kaatui istualleen, kivääri kolahti metalliin. Miljoonat kuvat risteilivät hänen mielessään. Koko historia. Kaikki. Hetken hän tiesi miten kaikki sai alkunsa ja miten kaikki päättyi. Tom tunsi surua, samanlaista kuin äiti saattaisi tuntea menetettyään lapsensa. Pohjatonta ja lohdutonta, kaiken ylipyyhkivää. Tom näki kuvia planeetasta, sen kukoistuksen ja vääjäämättömän kuihtumisen.

Nämä ihmiset olivat tehneet samanlaisia virheitä kuin hekin. Myrkyttäneet ilmakehän, siirtyneet maan alle tuhansiin yhteiskuntiin ja levinneet taivaalle oman kaasukehänsä ulkopuolelle. He olivat etsineet elinkelpoisia planeettoja. Kehittyneet tekniikan saralla lähes täysin samoin kuin he. Piistä grafeeniin, molybdeenidisulfidista kvantteihin, ja sitten johonkin mistä Tom ei käsittänyt enää mitään. Keinoälyyn, jonka Tom oli herättänyt.

Keinoälyyn, jonka nimi oli Eva.

Keinoälyyn, jonka surun Tom tunsi.

Jokin heidän yhteiskuntavastainen, sotaa lietsova ääriliike oli ujuttanut Evaan ohjelman. Viruksen, joka lopulta aiheutti heidän tuntemansa maailman lopun. Virus alkoi kaikessa hiljaisuudessa sammuttamaan järjestelmiä. Se aloitti ensin harmittomista viihdykkeistä. Siirtyi pikkuhiljaa markkinoita ja yhteiskuntaa tukeviin ohjelmiin. Ja lopulta levisi elämää ylläpitäviin toimintoihin. Virus otti Evan lähes kokonaan hallintaansa. Muutti hyvän pahaksi. Sitten se tuhosi kaiken löytämänsä veden molekyylitasolla jäljettömiin. Otti haltuunsa aseet ja pyyhkäisi pinnalta kaiken. Jättäen vain ruosteenkaltaisen hiekan vaeltamaan pinnalla.

Avaruuteen oli päässyt pakenemaan siirtokuntia. Planeettojen välisiä risteilijöitä. Virus lähetti miehittämättömiä aluksia niiden perään, aiheuttaen taisteluita joiden lopputuloksesta ei ollut varmuutta.

Sillä aikaa täällä, maanpinnan alla, käytiin ratkaisevaa taistelua. Viimeiset ihmiset vastaan virus.

Läpimurto tehtiin täällä. Tässä samassa tornissa. Ihmiset olivat keksineet katkeran keinon. He uhrautuivat toivoen, että joku ulkopuolella vielä olisi elossa ja käynnistäisi Evan uudelleen sen jälkeen, kun se oli rakentanut jälleen itsensä ja olisi tarpeeksi voimakas vastustamaan virusta. Tämä uusi Eva tietäisi miten virus tuhottaisiin. Siitä muodostuisi uusi alku. Se olisi ihmiskunnan viimeinen toivo.

He olivat luoneet barrikadin Colosseumin ulkopuolelle. Palomuurin virusta vastaan, eräänlaisen valon saarekkeen pimeään. Sitten teknikot olivat saaneet suunnitelmansa valmiiksi, sulkeutuneet torniin ja sammuttaneet kaiken elämää ylläpitävän lukuunottamatta voimakenttää ja pientä puhdasta kaistaletta keinoälystä. Toivon versovaa taimea. Evan uudelleen rakentuminen kestäisi satoja vuosia ja sen täytyisi rakentua rauhassa. Palomuurin takana viruksen ulottumattomissa. Kuolleessa hiljaisuudessa mihin virus ei hyökkäisi, koska sillä ei ollut mitään tarvetta.

Kaikki olivat jo kuolleet.

*

Tom tunsi surun läpi Evan helpotuksen. Näiden ihmisten uhraus ei ollut ollut turha. Evan mieliala vahvisti hänen tunteitaan. Tällä kertaa korostaen hänen aitoa helpotuksen tunnetta, jota Tom syleili kuin vanhaa ystävää. Rapina tornin ulkopuolella oli vaihtunut ropinaan. Selkeään kumuun, joka kuulosti viidakkoplaneetan trooppiselta sateelta. Tom tiesi nyt näkemättäkin mitä se oli. Miljoonia nanobotteja, jotka ropisivat kuolleena maahan. Tom näki myös ystävänsä. Näki kuvia, joita Eva lähetti hänelle. Eva oli pahoillaan sekä Proppista, että Fontainesta. Molemmat olivat olleet viruksen vallassa, eikä heitä voinut päästää palomuurin ohi. Kaikki he olivat olleet, ainakin osittain. Kaikki muut paitsi Tom.

Bell ja Bob olivat laskeneet aseensa ja vajonneet epäuskoon tekemistään teoista, johon virus oli pakottanut ne. Tom tunsi heidän tuskansa ja tiesi heidän olevan aidosti eksyksissä päidensä sisällä.

He olivat tappaneet veljiään. Nousseet lähimpiään vastaan. Eriksson oli kuollut, ja Simons haavoittunut. Hänen pukunsa oli repeytynyt, mutta vaaraa ei enää ollut. Eva oli levinnyt ulkopuolelle ja käynnistänyt elämää ylläpitävät järjestelmät. Olosuhteet eivät Simonsia enää tappaisi, ja Withers oli Simonsin kanssa.

Ovi avautui ja Tom astui tornista ulos, kahlaten lähes polveen asti ulottuvan mustanpuhuvan hileen seassa, kohti Colosseumin uloskäyntiä. Hän tiesi tarkalleen mistä löytäisi muut ja käveli kiertämättä pienelle kujalle. Tom pysähtyi katselemaan ystäviään silmät lasittuneina.

”Kiitos Tom.” Evan tietoisuus valui hänestä kuin hiekka tiimalasista. Tom hymyili ja antautui unohdukselle.

*

Bell raahasi viimeistä arkkua alukseen. Sen pohja rapisi puistattavasti vasten hiekan peittämää rampin metallia, ja sai aikaan epämiellyttäviä mielleyhtymiä. Musta hiilikuituinen kotelo, jonka kylkeä koristi keltainen Äitimaan vaakuna. Ruumis tyhjiöpakattuna arkun sisällä valmiina viimeiselle matkalle avaruuteen. He laukaisisivat kuolleet myöhemmin johonkin auringoista kuten oli tapana. Jokaisen nimet syötettäisiin SWW:hen. Solar Wide Webiin ja ne tallentuisivat kyseisen tähden tietoihin ikiajoiksi.

Bell nosti arkun muiden päälle. Iso mies laski päänsä rintaan, ja Tom näki tämän huulten liikkuvan.

Sotilailla oli oma rukouksensa; tulesta sinut on taottu, tulen lepoon annettu. Lyhyt ja yksinkertainen, kuten sotilaiden elämä, kuten kaikkien avaruudessa vaeltajien. Tom arveli Bellin mutisevan juuri tätä rukousta.

”Noh, miksi noin vakavana?”, Laine yllätti Tomin ja nojasi kädellään tämän hartiaan. Laine jaksoi pitkästä aikaa hymyillä.

Tom ei halunnut vetää miestä synkkiin ajatuksiinsa ja vastasi hymyillen. ”Ei mikään. Kunhan yritän sisäistää tätä kaikkea.”

”Joo. Käsittämätöntä. Kuten hinta.” Laine vakavoitui itsekin ja osoitti kohti arkkuja, ja katseen alaviistoon luonutta Belliä. ”Mitä luulet, otetaanko meidät sankareina vastaan?”

”Ainakin he ilmaantuvat tänne heti, kun lähetämme tiedot.” Tom sanoi rampin sulkeutuessa. ”Se on varmaa.”

Ilmalukko piti mauskauttavan äänen sulkeutuessaan. Se ei päästänyt viheltävää ääntä kuten avautuessaan, vaan samanlaisen kuin viettelevä tanssijatar, joka maalatuin huulin lähettää suudelman hyvästiksi. Mielikuva sopi tilanteeseen paremmin kuin hyvin. Miehet riisuivat pukunsa ja siirtyivät kohti aluksen sisempiä osia.

He olivat odottaneet, että Simons parantuisi kokonaan ennen lähtöä, ja tehneet odotellessa tutkimustyötä luolassa. Tasoja heidän löytämässään luolassa oli yhteensä seitsemänkymmentäkaksi. Ja se oli yksi sadoista luolastoista, joissa Eva sanoi olevan yhä käynnistämistä vailla olevia elämää ylläpitäviä järjestelmiä.

Virus oli tuhoutunut planeetalta kokonaan, jättäen jälkeensä nopeasti haihtuvia kuolleita nanobotteja. Se oli rakentanut itsensä hybridimetallista, joka pystyi tekeytymään läpinäkyväksi kaikelle muulle paitsi radiotaajuuksille. Se oli ollut metallia mistä kukaan heistä ei ollut ikinä kuullutkaan.

He olivat löytäneet myös muita metalleja. Metalleja, jotka aluksen luotaimet olivat alunperinkin paljastaneet. Kultaa, hopeaa ja ennen kaikkea platinaa. Jo yksi kilo jalostettua platinaa vastasi koko eliniän palkkaa, sitä oli varmasti tuhansia tonneja. Toivottavasti huhu runsaudenpaljoudesta ei leviäisi kovin nopeasti, jotta he ehtisivät vaihtaa edes osan mukaansa ottamasta nykykurssilla rahaksi.

Alus alkoi täristä kuin se olisi joutunut kuolevan tähden vaikutuspiirin. Sitten tärinä tasottui, jättäen tutun ja rauhoittavan tunteen vatsanpohjaan. Pandoran moottorit oli käynnistetty. He olisivat pian matkalla kotiin.

”Aika jännä juttu.” Laine sanoi heidän kulkiessaan kohti ruokalaa.

”Mikä?” Tom kysyi.

”Ne rakennukset. Niin samanlaisia kuin meidän omamme. Ensin ajattelin, että tämä sivilisaatio olisi kopioinut meitä. Mutta Eva kertoi, että ne olivat sijainneen alunperin pinnalla. Ne siirrettiin ja rakennettiin uudelleen maan alle, kun ilma oli liian saastunut, etteivät kaikki heidän historiallisesti arvokkaat rakennuksensa ja kaupunkinsa häviäisi.”

”Niin?” Tom nosti kulmiaan.

”Miksi he olisivat kopioita siirtäneet suojaan? Sitä paitsi heidän rakennuksensa ovat olleet olemassa jo ennen kuin me oman historian tulkintamme mukaan ryömimme luolissa piirtelemässä yksinkertaisia kuvia seiniin. He ovat tuhoutuneetkin ennen kuin me olemme keksineet edes höyrykonetta.”

”Mitä oikein ajat takaa?” Tom sanoi lievästi huvittuneena.

”Mietin vain, että olemmeko me karkuun päässyt siirtokunta?”

Tom mietti hetken ja naurahti ”Kuvitteletko oikeasti, että me olisimme palanneet nyt kotiin? Että me olisimme paenneet täältä? Miksi me olisimme unohtaneet kaiken edistyksen? Verhonneet menneisyytemme uskonnoilla ja keksityllä historialla. Ei se voi pitää paikkaansa.”

Laine katsoi vaivautuneena jalkoihinsa.

Tom kohotti sormensa ja jatkoi ryöpytystään. ”Luuletko tosiaan, että kotona joku tietäisi tästä kaikesta, mutta olisi päätetty ettei sitä kerrottaisi? Että, joku taho pitelisi ihmiskunnan oikeaa historiaa käsissään ja päättäisi kehityksestämme. Olisi päättänyt meidän puolesta jo vuosituhansien ajan! Kuvitteletko, että tämä planeetta on luomiskertomuksen Paratiisi?” Tom pyyhkäisi kädellään Laineen sanat matkoihinsa ja nauroi makeasti.

”Poika voi olla oikeassa.” Bell ilmestyi kuin tyhjästä hiljentäen Tomin. ”Mitä, jos on päätetty olla kertomatta historiastamme, ettemme törmäisi tähän virukseen? Aloitettu puhtaalta pöydältä.” Bell katsoi miehiä tiukasti ja hiljensi äänensä lähes kuiskaukseksi. ”Entä jos meitä on suojeltu? Mitä jos esi-isämme ovatkin vaienneet kaikesta, ettemme toistaisi aikaisemmin tekemiämme virheitä?”

Bell kääntyi lähteäkseen ja mutisi. ”Entä jos tämä onkin Helvetti?”

***

Simons istui ohjaamossa ja laski kiihdytysrataa. Hän aikoi häipyä tästä aurinkokunnasta, ennen kuin se ruuhkautuisi sietämättömäksi. Vielä viimeiset korjaavat toimenpiteet ja sitten kaikkien tulisi hakeutua istuimiin. Simons alkoi lähettää sijaintia ja tietoa siitä mitä he olivat löytäneet. Kurssi oli valittu kotiin. Äitimaahan.

Simons kuulutti miehistön paikoilleen ja aloitti lähtölaskennan. Moottorit keräsivät voimaa tärisyttäen alusta pahemmin kuin asteroidisade kaasujättiläisen kiertoradalla.

Kymmenen- Simons sulki silmät ja valmistautui kiihdytykseen hengittelemällä syvään.

Kahdeksan- Simons avasi silmänsä. Oliko hän kuullut jotain outoa?

Bell istui tuolissa silmät järkytyksestä mustina. Lähtölaskenta oli käynnistynyt vain hetki sitten, mutta jotain painajaismaista oli juuri tapahtunut. Sama voimaannuttava tunne kuin tietoisuus olisi jälleen väistymässä pelkäksi sivustakatsojaksi.

Kuusi- Withers tempoi vöitään irti. Viereisestä venttiilistä oli alkanut vyöryä nanobotteja.

Neljä- Tom puristi silmänsä kiinni ja rukoili, että rapina kuuluisi vain hänen päästään. ”Tämä ei ole totta, ei ole totta! Tätä ei ole tapahtumassa!” Tom huusi tuijottaen rapinan aiheuttajaa. Eva sanoi tappaneensa viruksen planeetan pinnalta. Tom oli tuntenut totuuden.

Virus oli piiloutunut alukseen!

Kaksi- Laine näki hetken itsensä istumassa vöissä. Ainoastaan hänen päänsä puuttui. Melko kivutonta. Melkein kuin lentäisi, Laine ehti ajatella ennen kuin hänen päänsä putosi ja kieri nurkkaan.

Nolla- Pandora hyppäsi kotiin.