VAIN VIIHTEEN TÄHDEN

Sam istui autiossa pukukopissa ja valmistautui edessään olevaan koitokseen. Paksujen betoniseinien läpi kantautui ihmisjoukon mylvintä. Hän nojasi käsillä reisiinsä ja riiputti päätään. Piteli silmiään kiinni unelmoiden, että olisi sillä saanut kaiken päättymään ja avattuaan ne, hän olisi jonkin ihmeen kautta päätynyt takaisin omaan sänkyynsä.

Vaaleat, jo hieman liian pitkäksi kasvaneet hiukset olivat valahtaneet kasvoille. Hiki pisaroi otsalla ja jäi helmeilemään ylähuulelle. Huoneessa ei ollut kuitenkaan kuuma, pikemminkin Sam paleli. Jännitys oli puristunut tiukaksi möykyksi vatsanpohjalle eikä suostunut hellittämään. Sam hengitti syvään ja yritti saada mieleensä edes yhden positiivisen ajatuksen. Hän huomasi ajattelevansa, että äiti oli ollut oikeassa. Muisti tämän viiltävät sanat, kuinka Sam heittäisi vain elämänsä hukkaan osallistumalla kilpailuun.

”Ei mitään mahdollisuutta.”

”Katso nyt itseäsi.”

”Miten voit edes kuvitella saavuttavasi jotain niin suurta?”

Äidin sanat olivat kilpailun edetessä kuitenkin vaihtuneet vilpittömään kannustukseen, ja uskoon hänen mahdollisuuksistaan. Nyt Sam kuuli epäuskon sanat omina ajatuksinaan, ja äiti tuntui toistelevan hänen ajatuksiaan kuin jostain kaukaa.

”Pystyt siihen.”

”Tottakai menet loppuun asti.”

”Tiedät olevasi parempi kuin ne reppanat.”

Epäusko sai hänen vatsalaukkunsa kramppaamaan ja äiti todennäköisesti juhli kurkku käheäksi huudettuna, yhdessä muiden stadionille ahtautuneiden ihmisten joukossa.

”Miten helvetissä tässä nyt näin kävi!” Sam parahti ja yritti turhaan etsiä jotain positiivista tilanteestaan.

Sam olisi tienannut jo varsin mukavasti jättääkseen työnsä terästehtaassa, mutta hänen tavoitteensa oli alusta asti ollut katsoa peli loppuun. Saada nimensä historian kirjoihin.

Tehtävät olivat vaikeutuneet kerta toisensa jälkeen, ja tällä kertaa hän oli jäänyt ilman ennakkovaroitusta. Ehkä juuri se sai hänet nyt epäilemään itseään, koska ei tiennyt mihin hänet lähetettäisiin.

Samia oli pidetty kahden viikon ajan eristyksissä samalla, kun ulkomaailmassa mainoskampanja arvuutteli hänen mahdollisuuksiaan selviytyä viimeisestä koitoksesta. Nyt Sam oli saanut ensimmäisen vihjeen tulevasta. Kun pukuhuoneeseen toimitettiin kuvausvaatetus. Assistentti viikkasi oliivinvihreän puvun Samin viereen penkille ja jäi seisomaan outo hymy kasvoillaan. Penkille laskostettu sotilasunivormu antoi varsin hyvän kuvan siitä mitä olisi luvassa.

”Hitto!” Sam huudahti ja löi kämmenillä reisiinsä. Olisi pitänyt ottaa rahat aiemmin, vielä kun siihen oli ollut mahdollisuus, Sam ajatteli.

Assistetti vinkaisi ja päätti lähteä ottamaan selvää tarvittiinko häntä muualla.

Sam potki jalkansa sotilasasun vihreiden lahkeiden läpi ja nosti takin eteensä katsoakseen sitä tarkemmin. Takin rintamuksessa luki: Private Ryan. Huumorintajua tuntui tuottajilla riittävän, Sam naurahti ilottomasti, se hänen oli pakko myöntää.

Sam muisti elävästi ikivanhan 2D-filmin, joka oli julkaistu hänen isoisänsä aikaan. Hiekkarantaa pyyhkivä konekivääritulitus ja tykistökeskitys tulisivat olemaan jotain aivan muuta kuin uppoavasta Titanicissa tai Wounded Kneen taistelusta selviytyminen.

Hän oli selvinnyt jopa purkautuvan tulivuoren rinteeltä polttamatta persaustaan. Viidentoista minuutin juoksu silmät niin täynnä kyyneliä, ettei hän ollut kunnolla eteensä nähnyt. Sulan kiviaineksen virratessa hänen kumpaakin puoltaan odottaen harha-askelta. Ilma tuntui olevan tulessa ja palokaasut olivat tehneet hengittämisestä lähes mahdotonta.

Silti hän oli läpäissyt tehtävän. Kompuroinut, kaatunut ja pyörinyt, mutta lopulta ylittänyt maaliviivan vaatteet savuten. Hän oli ollut silloin niin sekaisin päästään, ettei ollut hetkeen tajunnut voittaneensa.

Ei se loppupelissä niin vaikeaa ollutkaan. Sam yritti valaa uskoa itseensä. Voittamiseen riitti, että taisteli kynsin ja hampain elämästään. Jos ei taistellut, niin...

Kauhu kiristi jälleen otetta Samin vatsasta.

Pukukopin ovelta kuului terävä koputus. ”Joo!” Sam sai raakuttua.

Finaalin juontaja astui quadrokopteri perässään huoneeseen. Lara oli häikäisevän kaunis. Hän oli pukeutunut silmiä korostavaan siniseen mekkoon, joka olisi sopinut mihin tahansa gaala-iltaan, mutta kunnioitti Samin finaalilähetystä niin paljon, että oli pukeutunut siihen nyt. Mustat hiukset oli kammattu kuin taideteos. Yksi spiraalimainen hiuskiehkura oli jätetty laskeutumaan ohimolta. Kampaaja oli varmasti joku partureiden Michelangelo. Lara näytti täydelliseltä. Sam yritti tallettaa näyn verkkokalvoilleen. Tätä hän haluaisi muistella kuollessaan.

Sam säpsähti kuullessaan kuinka yleisö villiintyi stadionilla. Quadrokopteriin kiinnitetty kamera välitti kulissien takaisen valmistautumisen Laran kerratessa Samin vaatimattomia taustoja.

Miten Samin vanhemmat varmasti jännittivät poikansa puolesta. Kuinka kilpailu erotteli jyvät akanoista ja puristi hiilestä timantteja. Ehkä nyt aika oli kypsä uudelle voittajalle.

”Kaiken tämän tekee mahdolliseksi Selviytyjät Ajassa-kilpailu!” Lara mainosti ohjelmaa, jonka jokainen varmasti tiesi sanomattakin.

Sam käänsi selän kameralle ja alkoi napittaa univormunsa takkia kiinni.

”Finaalilähetys ja olet tunnin päästä joko sikamaisen rikas tai maannut satoja vuosia Normandian rannalla. Miltä sinusta, Sam, nyt tuntuu?”

Sam kääntyi kohti kameraa. Lara iski hänelle silmää paljastaen valkoiset hampaansa ja kiirehti Samia vastaamaan.

”Miltä itsestäsi tuntui ennen omaa finaaliasi?” Sam sanoi tylymmin kuin oli tarkoittanut ja katui vastaustaan heti, kun oli sen suustaan päästänyt.

Sam suoristi asepukunsa saumat ja kirosi mielessään. Hän oli arvannut oikein. He lähettäisivät hänet Normandiaan, ja varmasti ensimmäiseen aaltoon. Onneksi Sam oli nähnyt lukuisia elokuvia aiheesta, vaikka tällä kertaa hän ei voinut etukäteen tukeutua historian oppeihin.

”Voi Sam, minä olin niin hermostunut, että meinasin laskea alleni!” Lara nauroi.

Sam nosti kulmakarvojaan ja kallisti päätään edessään leijuvalle kameralle, muttei sanonut sanaakaan. Lara oli vastannut täydellisesti hänen puolestaan.

Yläpuolella, stadionilla yleisö ulvoi naurusta ja vihelsi Samin eleelle. Katsojat olivat täysillä mukana. Halusivat varmasti nähdä veren vuotavan. Sarjan seuraajat olivat päässeet sen makuun, Sam pohti. Hän olisi onnistuessaan kymmeneen vuoteen ensimmäinen selviytyjä. Siinä ajassa oli ehtinyt veri virrata, ja kokonainen sukupolvi oli kasvanut näkemättä oikeaa Selviytyjää.

Lara lähestyi Samia, tarttui häntä kauluksesta ja nosti asetakin koruttomat lipareet pystyyn. Nousi sitten varpailleen ja painoi molemmille poskille nopeat suudelmat. ”Anna tämän olla minun viimeinen juontoni. Onnea matkaan, nyt on aika mennä.”

Sam nyökkäsi vakavana ja muodosti huulillaan äänettömän kiitoksen.

Lara kääntyi kohti kameraa ja yllytti yleisöä huutamalla: ”Oletteko valmiit! Täältä nimittäin tullaan!”

Yleisön äänet voimistuivat jokaisella askeleella. He huusivat Samin nimeä ja tömistelivät jalkojaan rytmissä vasten stadionin rakenteita. Areenalle johtavassa pitkässä käytävässä stadionin perustukset vain voimistivat yleisön jylyä, sen sijaan että olisivat vaimentaneet sitä, saaden korvat vinkumaan epämiellyttävästi. Lara ja Sam kiirehtivät kädet korvillaan käytävän päässä odottavaa kirkasta valoa kohti.

Viimein Sam putkahti valoheittimin valaistulle areenalle pieni kuvauskopteri perässään. Lara jäi oviaukkoon vilkuttamaan, kuten käsikirjoitus edellytti.

Stadionin keskelle noin viidenkymmenen metrin päähän laidalta oli pystytetty teräsrakennelma. Häkki, johon ohjattaisiin aivan pian miljoonia voltteja virtaa, ja se pystyi samaan kuin se kuuluisa Copperfield entisaikoina. Pystyi kadottamaan Samin. Tai ylipäätään kenet tahansa, joka häkkiin astui. Portti menneeseen ja sitä käytettiin niinkin ylevään kuin kansan viihdyttämiseen.

Sam nosti katseensa yleisöön ja vilkutti. Etsi katseellaan ystäviä ja sukulaisia. Ohjaaja tuntui seurailevan hänen ajatuksiaan ja otti Samin vanhemmat kuvaan, suurelle hologrammille stadionin yläpuolelle.

Sam toivoi, ettei sittenkään olisi nähnyt heitä. Hän ei ollut aikaisemmin nähnyt isänsä itkevän. Äidiltä sitä olisi voinut odottaa, muttei isältä. Ei ikinä. Sam ei ollut uskonut pystyvänsä jännittämään enempää, mutta nähdessään vanhempansa pitelemässä toisiaan vapisevista käsistä ja niin antautuneina tunteiden valtaan. Sam tunsi uuden aallonpohjan. Nyt jos hänelle annettaisiin mahdollisuus luovuttaa, niin hän tekisi sen hetkeäkään empimättä.

Sam veti syvään henkeä, ettei murtuisi ja hoippui pää painuksissa eteenpäin. Keskittyi kalpeana jokaiseen askeleeseen kuin se olisi ollut se ihka ensimmäinen.

Statistit ryntäsivät hänen kimppuunsa. He kiinnittivät mikrokamerat ja antoivat sotilaskypärän, sekä kivääriin. Kertasivat vielä samat tutut ohjeet, jotka hän oli kuullut aiemminkin. ”Mene keskelle. Älä koske häkin laitoihin. Pidä silmät kiinni, kun se käynnistyy.”

Sitten Sam oli jälleen yksin. Niin yksin kuin täpötäyden areenan keskellä nyt mahdollista on olla.

Sam katsoi saamaansa kypärää. Siinä oli kymmeniä pieniä nuppineulan kokoisia kameroita, pukuun äsken niitattujen lisäksi. Kamerat kuvaisivat jokaisen sekunnin tuhannesosan ja välittäisivät tapahtumat paikan päälle kerääntyneelle yleisölle, ja miljoonille kotonaan lähetystä seuraaville. Sam virnisti ja näytti kieltään kypärän kameroille ja laittoi sen päähänsä. Sam pyöräytti kivääriä teatraalisesti edessään ja päänsä yläpuolelta, ennen kuin heitti sen selkäänsä.

Se oli pelkkää rekvisiittaa. Täysin toimiva, mutta ladattu paukkupatruunoin. Kypärä sentään oli oikea. Sam ajatteli kiinnittäessään leukahihnan.

Sam oli valmis ja pysähtyi korkeana kohoavan teräshäkin eteen odottamaan oikeaa hetkeä, jolloin tulisi aika astua sisään. Hologrammi esitti taivaalla Samin aikaisempien matkojen kohokohtia.

Sam näki itsensä taistelemassa jääkylmästä vedestä täyttyvien käytävien läpi Titanicin neitsytmatkalla. Hän taisteli lasittunein katsein välittämättä kenestäkään muusta kuin itsestään. Keskittyi ainoaan asiaan, mitä häneltä vaadittiin. Selviydy viidessätoista minuutissa pohjalta kannelle kuuntelemaan orkesteria.

Sam näki Vesuviuksen rinteen. Ilmassa lentävät ajoneuvon kokoiset järkäleet, ja rääpäleen, joka tämän kaiken keskellä puristi paidan helmaa vasten kasvoja ja juoksi henkensä edestä rinnettä alas.

Seuraavaksi ohjaaja näytti hänet kiipeämässä köyttä. Köysi johti Hindenburgin ilmalaivaan, jonka räjähdys oli enää sekuntien päässä.

Se oli kuumottava reissu, Sam käänsi katseensa hologrammista ja tuijotti maihinnousukenkiensä kärkiä. Tähän asti ainoa epälooginen tehtävä, kiivetä nyt suuren ilmalaivan alapuolella roikkuvaan koriin, jonka tiesi olevan olemassa enää vain hetken. Jos ohjelmanväki olisi tehnyt sekunninkin virheen paluu ajankohdassa, Sam olisi palanut tulihelvetissä.

Yleisö vihelsi, ja Sam nosti katseensa takaisin hologrammiin.

Kamerat olivat siirtyneet kuvaamaan jälleen Laraa. Hän oli palannut takaisin studioon ja joutunut ohjelman vakiojuontajan ristikuulusteluun. Lara kertoi hymyillen kokemuksistaan ohjelmassa kuin olisi esiintynyt jossain helvetin kokkiohjelmassa ja kertonut miten saadaan täytekakunpohja parhaiten kullanruskeaksi.

Lopulta Lara vakavoitui. Näytti siltä kuin naisen kasvot olisivat kivettyneet. Juontaja oli kysynyt häneltä kaksoistorneista.

Hologrammi näytti pölystä harmaaksi värjäytynyttä Laraa tämän juostessa kauhuissaan palomiehiä vastaan hätävalaistussa porraskäytävässä. Naisen kasvoilla kulki kyyneleiden piirtämä tunteiden kartta.

Sam oli katsonut jakson varmasti miljoona kertaa, eikä mitenkään pystynyt käsittämään miten nainen oli lopulta selviytynyt. Kuumuus, pöly ja rakennuksen tärinä tekivät jokaisesta askeleesta elämän pituisen.

Laran maali oli ollut rakennuksen aulassa vain hetkeä ennen, kun jo tippuvat kerrokset olisivat liiskanneet ja haudanneet tämän alleen.

Se viisitoista minuuttia oli ollut silkkaa helvettiä.

Yritä itse selviytyä pilvenpiirtäjästä alas viidessätoista minuutista. Sam ajatteli, hän oli yrittänyt sitä treenatessaan. Juossut kuin hullu pitäen märkää säkkiä päässään, jonka läpi oli sekä vaikea nähdä, että hengittää. Vain tärinä puuttui. Silti Sam ei ollut alkuun onnistunut.

Sam sai uutta rohkeutta uusinnoista. Jos Lara selvisi omasta finaalistaan, niin kyllä hänkin siihen pystyisi. Tuottajat eivät lähettäisi ihmisiä varmaan kuolemaan. Niin hän oli sitäpaitsi hokenut itselleen jo ensimmäisestä lähetyksestä asti. Sam tunsi kuinka aiemmilla kerroilla tuntemansa itsevarmuus palasi osittain vatsaan ja sysi hänet valtaansa ottanutta möykkyä syrjään.

Sam yritti painaa mielestään pois kaikki muiden epäonnistumiset. Irtileikkautuneet jäsenet ja suolen pätkät. Hukkuneet ja karrelle palaneet kilpailijat. Kaikki ne, joiden huutojen kaiku leikkaantui siniseen kuvaan ja trumpetin soittoon. Hän ei kerta kaikkiaan voinut alkaa kuvittelemaan mitään muuta kuin onnistumisen. Jos hän ei pystyisi uskomaan mahdollisuuksiinsa, niin se olisi ensimmäinen askel kohti varmaa kuolemaa.

Monet, jotka olisivat voineet selviytyä olivat luovuttaneet kesken kaiken. Epäonnistuneet mielessään ja käyneet istumaan, vaikka voiton mahdollisuus olisi vielä ollut olemassa. He olivat pysähtyneet paikoilleen odottamaan kuolemaa kuin ne, jotka mielessään eivät kyenneet enää näkemään valoa. Niin ei saisi käydä hänelle, Sam vannoi mielessään. Hän voittaisi kaikki esteet.

Merkkisoitto alkoi. Yleisö hiljentyi hetkeksi osoittamaan kunnioitusta kilpailijalle. Samin itselleen valitsema tunnusmusiikki, Paul de Sennevillen pianolle säveltämä melodia kaikui stadionin seinistä, ja Sam käveli sisälle häkkiin. Täsmälleen sen keskelle, siihen kohtaan mihin lattiaan oli vedetty hopeisella teipillä rasti.

Sam alkoi lämmittelemään. Kumartui hetkeksi koskettamaan varpaitaan. Nosteli sitten jalkojaan ja ravisteli käsiään sivuilla kuin olisi valmistautunut nyrkkeilyotteluun. Tunnusmusiikkia hiljennettiin ja sen päälle lisättiin laskeva lukusarja. Ihmiset liittyivät mukaan laskemaan. Heidän äänensä sai teräshäkin värisemään. Sam sulki silmänsä ja keskittyi kuulemaan pianon soiton mielessään. Hän toimisi heti, kun huutomyrsky lakkaisi kuulumasta.

*

Sam säpsähti. Vatsanpohja pyörähti hyvin epämiellyttävästi ja hän oksensi jalkoihinsa. Kaikkien jalkoihin. Hän kyyristeli maihinnousualuksessa pyyhkien suupieliään. Keskellä sotamiehiä, jotka tuijottivat häneen epäuskoisesti.

”Mistäs sä siihen tupsahdit?” Kalpea jermu sanoi. Miehen kypärän reunaan oli kiinnitetty savukeaski ja pienen sikarin kärki hehkui punaisena suupielessä.

Sam ei saanut sanaa suustaan, vain tuijotti miestä. Ohjelman ohjeissa oli kielletty, ettei omilla toimillaan saanut muuttaa menneisyyttä. Myös puhuminen oli ehdottomasti kielletty. Joten Sam vain viittasi taakseen.

”No painuhan pentu takaisin sinne odottamaan omaa vuoroas.” Mies sanoi, ja sinkautti sormenpäillään sikarin kieppumaan kohti häntä. Se kimposi kipinöiden hänen kypärästään, ja maihinnousualus täyttyi naurusta. Sellaisesta rehellisestä naurusta, mihin vain kohtalonsa hyväksyneet miehet pystyivät.

Sam ei nauranut. Hän nousi, nyökkäsi kohteliaasti miehelle ja yritti päästä aluksen takaosaan. Sotilaat kuitenkin seisoivat tiiviisti aluksessa, eikä heillä ollut aikomustakaan päästää Samia aluksen perälle. He seisoivat ilmeettöminä paikallaan, eikä kukaan tarjoutunut vapaaehtoiseksi suojaamaan Samia omalla ruumiillaan.

Sam ymmärsi heitä täysin, huokasi ja kääntyi tuijottamaan veneen keulaa.

Luodit hakkasivat aluksen teräsrunkoa, ja merenkäynti sai aluksen heittelehtimään aalloissa kuin lapsi kaarnaveneen kuralätäkössä. Joku rukoili Jumalaa, joku äitiään. Yksi itki ja toinen nauroi. Mutta lopulta kaikki hylkäisivät aluksen.

Veneen keularamppi putosi paljastaen toistaiseksi puhtaan hiekkarannan. Alus kierrätti moottoriaan matalikossa, noin kymmenen metrin päässä rannasta. Leveä kaistale harmaata hiekkaa jatkui silmänkantamattomiin sivuille, ennen kuin ranta kohosi. Korkean rinteen päällä oli bunkkereita. Harmaita kyklooppeja, joiden kapeista ampuma-aukoista välähteli liekki.

Rannalle oli siroteltu suuria ruosteen peittämiä teräsristikoita. Panssariesteitä, joista sotilaat hakivat turvaa.

”Se saatana katosi!” Yksi sotilaista huusi hänen takaansa tykinammuksen iskeydyttyä yhteen rannan ristikoista.

”Vei kaiken jumantsukka mennessään, ihan niin kuin entinen akka!” Sam ei tiennyt oliko miehen äänessä virinnyt tyrmistys, vai omakohtainen kokemus entisestä akasta? Vai sekä että? Samin tuntema pelko oli muuttunut lamaannuttavaksi kauhuksi.

Takana seisseet sotilaat alkoivat työntymään ulos aluksesta. Samia puhutellut mies puhalsi pilliin. Sen kimeä vihellys leikkasi ilmaa ja sai Samin toimimaan. Tällä kertaa hän huusi keuhkojensa pohjasta, kuten jokainen sotilas, juostessaan lantioon asti ulottuvassa merivedessä.

Sam oli yksi heistä, jotka selviytyivät rantaan asti. Kypärään kätketystä kaiuttimesta kantautui ohjeet. Maali olisi edessä näkyvä bunkkeri. Neljätoista minuuttia aikaa.

Sam keskittyi kuulemaan musiikin, jonka hän oli valinnut tunnusmusiikikseen. Pianosävelmän, jonka avulla hän pystyi laskelmoimaan mielessään tarkalleen kuinka paljon hänellä olisi aikaa käytettävissään. Kyllä hän ehtisi.

Sam juoksi kumarassa ja kivääriään puristaen, lähimmälle maihinnousuesteeksi tarkoitetulle teräsristikolle liukuen näkymättömäksi mytyksi sen varjoon. Hän vilkaisi sen takaa varovasti ja sai heti osuman kypäräänsä. Kypärä tipahti hänen takaraivolleen. Se riippui leukahihnan varassa hänen kaulastaan. Sam painautui maahan ja veti kypärän nopeasti takaisin päähänsä.

”Ha-haa, sulla kävi kloppi tsäkä.” Mies sanoi hänen viereltään. Sam ei ollut edes tajunnut, että hänen vierellään oli joku.

Sam nyökkäsi ja puri hermostuneena huultaan. Hän jätti sanat omaan arvoonsa, ja tyytyi vain vilkaisemaan miestä päin. Hän ei voisi jäädä tähän. Hänelle avautuisi tilaisuus päästä etenemään minä hetkenä tahansa. Oli pakko keskittyä odottamaan, että joku vetäisi tulituksen kauemmas hänen luotaan.

”Hei poju voisit sä sanoo käviks mulle pahasti?”

Sam veti päänsä alas ja kääntyi hajamielisen näköisenä katsomaan häntä puhutellutta miestä liasta juovikkaisiin kasvoihin.

”Mua sattu jalkoihin, ni mä tulin kans hetkeks lepäämään.” Mies sanoi vaimeammin.

Sam siirsi katseensa miehen alaruumiiseen. Tai siis olisi siirtänyt, jos sitä olisi enää ollut. Mies oli leikkautunut kahtia. Sam näki kauempaa kuopan maassa ja sieltä johtavat raahautumisjäljet hiekassa. Sam ei voinut vastata miehelle mitään. Ei pystynyt vastaamaan, vaikka siihen olisi ollut lupa.

Mies oli nähnyt kohtalonsa Samin kasvoilta. ”Niin mä vähän aattelinkin.” Mies sulki silmänsä ja näytti nukahtavan.

Sam jäätyi. Ympäriltä kuuluneet huudot, vihellykset ja räjähdykset vaimenivat. Mieli sulki sen kaiken pois, jätti vain korvissa kohisevat sydämenlyönnit ja klassisenmusiikin muistuttamaan ajasta. Kaikki kulki hidastettuna, myös musiikki. Sam ajatteli kuolevansa. Ei nähnyt enää valoa.

Kypärän kaiutin räsähti. Se oli vioittunut osumasta, mutta silti siitä vielä ääni kuului. ”Nouse ylös kulta!” Äiti oli käyttänyt oljenkorren ja lähettänyt viestin joka voisi auttaa kilpailijaa tehtävässä, mutta Sam ei liikahtanutkaan. Ei voinut. Painoi vain päätään alemmas santaan.

”Ylös siitä! Saatana! Ei jäädä tuleen makamaan.” Sama mies, joka oli aluksessa puhaltanut pilliin, veti Samin pystyyn ja tönäisi vauhtiin kohti rinnettä. Sam hoippui eteenpäin pidellen kivääriään kuin se olisi ollut erityisen raskas ja kallisarvoinen taakka kantaa.

Hiekka nousi verhoksi suoraan hänen edessään. Konekiväärin suihku ravisti hänet hereille ja Sam veti aseensa tiukasti rintaa vasten. Lähti vasta nyt tosissaan puikkelehtimaan kohti rinnettä.

Rinteen juurella oli matala valli, jonka päälle oli vedetty piikkilankaa. Onnekkaimmat olivat kerääntyneet vallin muodostamaan suojaan. Sam syöksyi viimeiset metrit vallille ja pyörähti selin makaamaan muiden sekaan.

Meri kuohui rantaan ja Sam olisi voinut vannoa, että vaahtopäät olivat värjäytyneet vaaleanpunaisiksi. Maihinnousualuksia tuli edelleen, ja rantaviiva kuhisi ruumiita väisteleviä sotilaita.

”Räjähteet!” Tuntematon upseeri huusi, ”missä ne räjähteet ovat? Tänne niin kuin olis jo!”

Sotilas ryömi valtava reppu selässään Samin ylitse ja hymyili anteeksipyytävästi. Poika oli nostellut liian isoa kypärää koko ajan, ettei se valahtaisi silmille. Sam katsoi epäuskoisena pojan perään. Lapsi ei voinut olla edes viidentoista vanha.

”Tulta!” Ilmeisesti sama mies, joka oli räjähteitä kaivannut karjui.

Pian kajahti. Se oli räjähtänyt lähellä. Hiekkaa ropisi Samin kasvoille ja miehet hänen vierellään alkoivat liikehtiä.

”Mene! Mene! Mene!”

Pilliin vihellettiin jälleen. Sam kierähti ja punnersi itsensä seisomaan. Kipu vihlaisi hänen kylkeään ja Sam huomasi vuotavansa verta. Häneen oli osunut. Sam ei ollut tuntenut osumaa lainkaan. Ei ennen kuin nyt.

Senneville oli päässyt teoksessaan taas siihen tiettyyn kohtaan, ja Sam tiesi, että aikaa olisi enää viisi minuuttia. Kivun läpi ääni kaikui nyt oudosti ja kuulosti vääristyneeltä kuin piano olisi mennyt epävireeseen. Musiikki oli silti varmasti ainoa asia mikä sai Samin toimimaan.

Valliin oli räjäytetty metrin levyinen kaistale. Saksalaissotilas harmaassa puvussaan roikkui hervottomana piikkilankaesteestä. Miehen selkään oli noussut repaleisia kohoumia kuin kukkaan puhkeamattomia ruusunnuppuja.

Ensimmäinen sotilas oli päässyt jo rinteen ylös. Aivan bunkkerin etuseinälle asti. Kyykisteli selkä vasten sitä ja käänteli sylissään kankaaseen käärittyä esinettä. Sitten mies repi hampaillaan siitä jotain irti, sylkäisi ja heitti esineen ampuma-aukosta sisään. Bunkkeri räjähti liekkeihin.

Sam kompuroi rinnettä ylös. Yritti kaksin käsin kauhoa itseään ylös. Hän näki kuinka tulen nielemät patsaat hoipertelivat bunkkerista ulos. Heidän kätensä olivat kouristuneet outoihin asentoihin ja yksi kerrallaan liekeissä olevat sotilaat kupsahtivat aloilleen makaamaan. Haju oli luotaan työntävä.

Sam ryömi vielä viimeiset metrit bunkkerille ja huomasi kadottaneensa kiväärinsä. Ei siitä tosin mitään iloa olisikaan ollut, hän ajatteli.

Kolme minuuttia jäljellä. Senneville kertasi teostaan väsyneesti viimeistä kertaa ja kuulosti siltä kuin olisi horjunut sävelessä. Sam tasasi hengitystään ja painoi kädellään kylkeään. Hänen sormensa värjäytyivät välittömästi. Bunkkerin seinä kuumotti hänen selkäänsä. Se oli muuttunut leivinuuniksi. Samin alapuolella levittäytyi vaikuttava näkymä, nyt hän näki horisontissa piilossa olleet laivat. Niiden siluetit jatkuivat silmänkantamattomiin vasten harmaata taivasta, ja Sam huomasi nauravansa hysteerisesti. Kipu kyljessä lisääntyi jokaisen hörähdyksen myötä, mutta Sam ei voinut kokonaan lopettaa. Koko tilanteen mielipuolisuus repi hänen tietoisuuttaan, mutta hän oli voittanut. Hänestä tuli selviytyjä.

Minuutti. Senneville hakkasi riitasointuja kuin kirottu. Sam kuvitteli miten puolet katsojista kirosi parhaillaan, ja toinen puoli hurrasi seisaallaan. Vetoa hänen puolestaan lyöneet saisivat rahansa ainakin kolminkertaisina takaisin.

Sam saisi päävoiton kymmenenmiljoonaa!

Ja mikä parasta hänestä tulisi Selvityjä!

Hän olisi viimein jotain!

”Scheib schwein!”

Sam siirsi katseensa sivulleen ja kuvitteli ensin näkevänsä harhoja. Ei enää, ei nyt, Sam ajatteli. Bunkkerin takaa ilmestyi mies, jonka kasvot olivat puoliksi sulaneet. Toisesta silmäkuopasta valui nestettä ja ainoa näkevä silmä oli nauliintunut häneen. Mies virnisti kääntäessään vaivalloisesti aseenpiipun kohti Samia ja nytkähti. Joku oli ampunut miestä! Miehen leuka avautui hämmästyksestä, mutta mies ehti vetää liipaisimesta. Sam näki suuliekin leimahduksen samalla, kun pianosävelmä tuli päätökseen.

*

Miljoonat ihmiset ympäri maailmaa pidättelivät hengitystään. Stadion oli vaiennut. Ohjaaja piteli kämmentään punaisella napilla, jota painamalla lähetys keskeytyisi siniseen loppuun.

Samin vanhemmat halasivat toisiaan katsomossa ja odottivat toivekkaina näkevänsä vilauksen urheasta pojastaan.

Lara oli nostanut kätensä kaulalleen. Jähmettynyt sellaiseen asentoon kuin minä hetkenä tahansa alkaisi kirkua.

Häkki pysyi tyhjänä. Insinöörit pyörivät häkin ympärillä lähes hysteerisen oloisina ja suorittivat koreografiaa, jonka merkitys ei jäänyt kenellekään epäselväksi. Kukaan ei tiennyt mitä oli tapahtunut.

Oliko Sam kuollut? Jos oli, niin hän oli joka tapauksessa päässyt maaliin ja hänen ruumiinsa pitäisi päästä takaisin.

Jos ei, niin kysymys kuului edelleen, missä hän oli? Missä oli järjestyksessä kuudes Selviytyjä!

Epilogi

Seuraavan päivän streamista poimittua:

Tuotantoyhtiö etsii uusia kilpailijoita.

Viimeisen Selviytyjän Metsästykseen!

Sam on selviytyjä! Vaan missä ja milloin? Hengissä vai kuolleena?

Selvityjät Ajassa -ohjelmasta tutuksi tullut organisaatio järjestää kilpailun.

Luuletko pystyväsi seuraamaan historian muutoksia?

Löytämään kadonneen ja palauttamaan kotiin? Keinolla millä hyvänsä!

Aikaan on piilotettu kulkija, joka sinne ei kuulu.

Mutta ensin sinun on selviydyttävä esikoitoksista.

Ajassa on vihjeitä, joita seuraamalla etenet kohti finaalia.

Finaalin pääpalkinto kymmenenmiljoonaa, ja Sam odottaa löytäjäänsä.