KUUNSÄDE & MENNINKÄINEN
Hilleri
vilkaisi taskukelloaan. Vastapäisessä talossa ei vielä näkynyt
liikettä. Ei tosin pitänytkään näkyä, mutta silti hän salaa
toivoi, että olisi nähnyt edes vilauksen jostain selittämättömästä.
Kello oli lähes kolme yöllä ja horisontissa alkaisi pian viritä
lupaus uudesta päivästä.
Hilleri
vaihtoi jälleen tarkkailupistettä. Hän lähti kiertämään
autiotaloa harmaan popliinitakin helma vastahakoisesti perässä
seuraten.
Hän
oli vahtinut taloa joka suunnalta tänä yönä ja nyt oli aika
vaihtaa sivua. Hän pysähtyi katselemaan tien toisella puolella
tönöttävää, kaksikerroksista ja 1800-luvulla muurattua taloa.
Talo sai seistä kadulla yksinään kuin kerjäläisen hammas.
Viereiset tontit oli jätetty syystä tai toisesta rakentamatta.
Hillerin
katse vaelsi toisen kerroksen ikkunoihin ja hän jähmettyi hetkeksi
kesken haukottelun kädet leveälle venytettyinä. Aivan kuin
yläkerran ikkunassa olisi vilahtanut valo. Hilleri valpastui. Oliko
Kievari-Arin kertomissa tarinoissa sittenkin perää? Vai oliko se
ollut vain heijastuma katuvalosta?
Valo
ilmestyi pian uudelleen. Se hehkui vaaleiden verhojen välistä,
kunnes se hitaasti alkoi kirkastumaan. Ensin yhteen ikkunaan ja
sitten kerroksen kolmeen muuhun. Sytyttäen taloon valon. Taloon,
johon ei edes oltu vedetty sähköjä.
Hilleri
nielaisi ja vilkaisi uudestaan kelloa. Viisi minuuttia vailla kolme.
Aivan kuten peikko oli sanonut. Kolmen aikoihin alkoi tapahtumaan.
Hilleri
loi nopean silmäyksen yöksi autioituneeseen katuun. Katsoi
molempiin suuntiin autioitunutta katua eikä nähnyt mitään
poikkeavaa. Hän nosti takin kaulukset ylös ja piiloutui niiden
tuovaan anonymiteettiin. Sitten hän suorastaan ryntäsi kadun yli.
Kiirehti – niin kuin vain roisto kiirehti, kun huomasi
tilaisuutensa tulleen – talon etuovelle ja valmistautui
tiirikoimaan sen ikivanhan lukon auki.
Hillerin
hämmästykseksi ovi kuitenkin oli kutsuvasti raollaan. Se oli ollut
takuuvarmasti lukossa, hänen koetellessaan sitä vasta tunti sitten,
joku oli avannut sen. Hilleri tunsi kuinka hänen käsivarsiensa
ihokarvat nousivat hitaasti pystyyn. Hän pystyi tuntemaan ne
takkinsa viileä kangasta vasten.
Talon
piti olla tyhjä. Kukaan ei ollut lähestynyt taloa, ja vaikka
olisikin, hänen olisi kyllä pitänyt huomata se. Ketään hänen
lisäkseen ei ollut ollut liikkeellä. Paitsi Kustaa. Tietenkin oli.
Yrmy-Kustaa,
joka oli hetkeä aikaisemmin vaihtanut kadunpuolta tultuaan talon
kohdalle. Se oli jo aika paljon mieheltä, joka kulki ainoastaan
öisin ja näytti aina pohtivan syntyjä syviä. Mutta talon hänkin
oli ymmärtänyt kiertää kaukaa.
Hilleri
mietti pitäisikö hänen ottaa menninkäisestä mallia ja vain
lähteä, mutta vain hetken ennen kuin otti ratkaisevan askeleen
eteenpäin.
Oven
saranat valittivat vastahakoisesti, Hillerin vetäessä
tako-rautaisesta salvasta raskasta puuovea auki. Oven rautaosat
olivat salpaa ja lukkoa myöten patinoituneet vihreäksi, mutta
muuten oven pinnassa ei näkynyt minkäänlaista kulumaa. Aivan kuin
se olisi ollut vasta valmistettu.
Outoa,
Hilleri ajatteli. Hän olisi voinut vannoa oven aikaisemmin
näyttäneen kuluneemmalta, peräti hilseilleeltä. Sen pintakin
tuoksui vasta öljytyltä.
Hilleri
astui taloon sisälle ja totutteli silmiään edessä avautuvan aulan
hämärään. Suoraan sisäänkäyntiä vastapäätä nousi portaat
ylempään kerrokseen, kun taas portaiden sivulta kulki kapea käytävä
palvelijoiden tiloihin. Talon herrasväki oli asunut yläkerrassa,
josta hän valohavainnonkin oli tehnyt.
Yläkerrasta,
vielä näkymättömistä kajastava valo houkutteli häntä kuin
yöperhosta nousemaan portaat ja jättämään alakerran tutkimisen
myöhemmäksi.
Hilleri
tarttui vapisevin käsin koristeelliseen tummasta puusta
valmistettuun kaiteeseen ja pakotti vastentahtoiset jalkansa ottamaan
yhden askeleen kerrallaan ylöspäin.
Jostain
kantautui vaimeaa ääntä, melodiaa, joka veti häntä puoleensa
vahvemmin kuin se kuuluisa Rapalan uistin petokalaa. Valon lähde oli
kiistatta ylhäällä ja se vahvistui sitä mukaa, kun portaiden
määrä väheni.
Yläkerrassa
oli jo riittävän valoisaa varjoille. Hilleri loi seinälle ystävän,
joka hiipi samaan tahtiin hänen takanaan käytävällä. He
seisahtuivat pienen matkan päähän pariovista ja yrittivät
henkeään pidätellen kuunnella huonetta niiden takana. Äänet ja
valo suodattuivat suurten valkoisiksi maalattujen pariovien takaa.
Valo kajasti karmien välistä luoden kapean valokeilan, jossa
pölyhiukkasten parhaimmisto tanssi kimallellen.
Hilleri
tarttui oven kahvoihin ja vetäisi ovet auki.
Nyt tai
ei koskaan talon arvoitus selviäisi, Hilleri ajatteli.
Huone
oli pimeä, siellä ei ollut ketään. Äänetkin olivat tauonneet,
mutta hiljaisuudessa oli jotain pidättyväistä. Yksinäisyyden
olisi pitänyt tuntua autiossa tilassa, mutta Hilleri koki, että
siellä olisi ollut joku hänen lisäkseen. Ehkä tunne syntyi
valtavan suuresta kristallisesta kattokruunusta, josta oli vaikea
saada silmiään irti. Tai sitten yksinäisyyden tunteen poistivat
pölyyntyneet lakanat seinillä.
Lakanat
oli luultavasti ripustettu suojaamaan seinillä roikkuvia tauluja,
Hilleri ajatteli.
Ainoa
valonlähde oli ulkona seisova katulamppu, joka urheasti yritti
kurottaa valolonkeroitaan suureen salimaiseen huoneeseen. Verhot
kuitenkin onnistuivat työssään hyvin ja jättivät tilan
hämäräksi. Huoneessa ei kerta kaikkiaan ollut mitään, mikä
olisi voinut aiheuttaa hänen näkemänsä valoilmiön.
Hilleri
huhuili ja kutsui haltijamestaria nimeltä, pikemminkin
rauhoittaakseen hermojaan kuin odottaakseen huoneelta vastausta. Hän
naurahti helpottuneena, kun vastausta ei kuulunut ja käveli huoneen
lähimmälle lakanalle vetäisten sen seinältä.
Hilleri
hypähti taaksepäin! Hänen rinnassaan sykkivä outo möykky
kompuroi. Se jätti lyömättä hetkeen, sitten se tokeni valiten
kiihkeän rytmin kuin korvatakseen menetetyt lyönnit.
Hilleri
oli säikähtänyt peilikuvaansa. Kuvajainen seisoi hengästyneenä
parin askeleen päässä hänestä ja piteli silmät suurina lakanaa
käsissään kuin ritari kilpeään.
Peili
alkoi hohtamaan. Se hehkui reunoilta hitaasti sykkien ja jokaisella
sykäyksellä kirkastuen. Hilleri seisoi nyt kauhusta jähmettyneenä
ainoastaan lakana suojanaan, mutta peilikuva liikkui hänen
puolestaan.
Se
hypähteli kevyesti, kuten haltija-etsivän kuuluikin ja alkoi
riisumaan peilejä peittäviä lakanoita yksi kerrallaan. Peilikuva
hyräili tutun kuuloista melodiaa kuin alkusoittoa tulevalle.
Hilleri
huudahti jokaisen lentävän lakanan kohdalla ja pian kaikki lakanat
olivat leijailleet seiniltä lattialle paljastaen rivin korea
kehyksisiä peilejä. Peilejä, joita hän oli vielä hetki sitten
luullut tauluiksi.
Hänen
oma peilikuvansa virnisti itseensä tyytyväisenä ja katosi ilmaan
hänen silmiensä edessä. Peilit hohtivat valaisten huoneen yhtä
kirkkaaksi kuin olisi ollut keskipäivä. Sitten ne välähtivät ja
alkoivat kertomaan aivan omaa tarinaansa. Peileistä avautui näkymä
tunnistettavasti samaan huoneeseen, mutta eri aikaan. Aikaan johon
Hilleri ei kuulunut.
Peilit
näyttivät kuvaa pukujuhlista, jonkinlaisista naamiaisista. Naiset
pitkissä silkkisissä leningeissään, ja miehet komeissa mustissa
frakeissaan tanssivat riveissä. Naiset pyörähtelivät värikkäät
naamiot kasvoillaan, niihin oli laitettu koristeeksi suuria sulkia.
Miehet
puolestaan notkistelivat polviaan vaatimattomammin naisia vastapäätä,
jostain kantautuneen melodian tahtiin. Melodia oli sama, jota hänen
peilikuvansa oli hyräillyt. Se kuulosti siltä kuin sen olisi
synnyttänyt valtavan kokoinen soittorasia. Hilleri tunsi jokaisen
soinnun rinnassaan, samalla tavalla kuin kääpiöt olivat kokeneet
iskujensa voiman takoessaan metallia vuortensa sisällä joskus
loistonsa aikoina.
Peilin
miehet suoristautuivat kuin yhteisestä merkistä ja lakkasivat
viemästä. Naiset niiasivat kohteliaasti, ja kaikki ottivat askeleen
taaksepäin muodostaen väliinsä käytävän.
Hilleri
irrotti katseensa peilistä ja katsoi hätääntyneenä ympärilleen
tyhjään kirkkaasti valaistuun huoneeseen, muttei nähnyt muuta kuin
lattialla lojuvat lakanat. Laski pitelemänsä lakanan käsistään
muiden joukkoon kuin hidastetussa filmissä ja otti askeleen lähemmäs
ovia paetakseen paikalta.
Huhut
olivat pitäneet paikkansa! Talossa oli ikuiset juhlat joihin Sinuhe
oli kutsuttu. Hillerin rohkeus loppui tähän paikkaan tai sitten se
oli loppunut jo alaovelle, mutta hän ei todellakaan aikonut
osallistua näihin juhliin. Hilleri löysi jalat alleen ja ryntäsi
kasvot kalvenneina pakoon.
Ovet
paukahtivat kiinni hänen edestään. Paukahtivat niin kovaa, että
kristallikruunu jäi kilahtelemaan itsekseen ja katosta leijaili
irtoavaa laastia kuin lumihiutaleita.
Hilleri
tarttui oven kahvoihin, mutta ovet eivät enää liikahtaneetkaan.
Hänelle oli esitetty kutsu tanssiaisiin, joista ei voinut
kieltäytyä. Hän oli ansassa. Jäänyt tarinaan kuten oli
varoiteltu. Peikko nimenomaan oli varoittanut häntä juuri tästä
tilanteesta, mutta oliko hän kuunnellut.
Musiikki
voimistui ja Hilleri tahtomattaankin kääntyi katsomaan takaisin
peiliin. Tanssijat olivat kääntyneet katsomaan häntä. Hän näki,
että joukossa oli myös haltioita kuten hän. Oli jopa joitain
vanhoja rotuja, joita hän ei aiemmin ollut tavannut. Kaikilla oli
kuitenkin jotain yhteistä, tyhjät kuopat silmien tilalla. Silti
niiden katseet tuntuivat vartalolla. Ne tuijottivat nälkäisinä
odottaen. Kukaan ei osoitellut tai puhunut, mutta kaikesta kävi
selväksi, että Hilleri esittäisi pääosaa siinä, mitä ikinä
olikin tapahtumassa. Ainoa mikä ei ollut seisahtunut paikoilleen oli
nyt tuo jo juovuttavaksi käynyt melodia.
Tanssijoiden
väliin jääneen käytävän päähän ilmestyi hahmo. Hahmolla oli
naamio ja valkoisin röyhelöin koristeltu musta puku. Hahmo asteli
hitaasti hieman kylki edellä korostaen jokaista askeltaan. Se piti
lyhyen tauon askelten välissä kuin vaaniva kissa, eikä se
irrottanut katsettaan saaliistaan.
Lähestymisessä
oli jotain karmivaa ja oudon kiehtovaa. Lähestyminen oli kuin
viettelys. Kauhistuttavinta oli, että se tuntui tehoavan. Hilleri
pysyi edelleen paikallaan kuin lumottuna. Juuri siinä missä hahmo
halusikin hänen olevan, juuri siinä missä hillerikin halusi olla.
Musiikin
tempo kiihtyi kohti huippuaan hahmon lähestyessä. Se kohotti
kätensä irroittaen naamionsa. Hillerin kurkusta karkasi kiljahdus.
Hahmo oli hän, mutta ilman silmiä! Ilman sieluaan!
Silmänräpäyksessä
Hilleri seisoi keskellä tanssiaisia ja katsoi tyhjin silmin peilistä
ulos. Tyhjään huoneeseen, jonka lattialla vain lakanat muistuttivat
häntä tapahtuneesta. Joku tarttui häntä kädestä ja veti mukaan
tanssin pyörteisiin.
*
"
– Niin siinä siis oli täytynyt käydä. Minä muistan Hillerin
kyllä. Kuin eilisen päivän. Hänellä oli katseessa samanlainen
epäilevä tuike – Samanlainen kuin sinullakin on."
Kievari-Ari sanoi, pitkän iän karhentamalla äänellään ja laski
karvattomalle kääpiö asiakkaalle tuopin huurteista.
Kuunsäde
ei pitänyt nykykääpiöistä. Hän nyrpisti nenäänsä oluelle
persolle ja lievästi tuoksahtavalle pikku miehelle. Kääpiöt
olivat myyneet itsensä viihdeteollisuudelle. Ne esittivät nykyään
vain jotain Umppa-Lumppia sen sijaan, että olisivat kaivertaneet
vuoria ontoiksi, kuten hänen isänsä tarinoissa.
"Isäsi
halusi ottaa talosta selvää varoituksistani huolimatta. Hän tutki
silloin kadonneen haltijamestarin tapausta."
”Sinuhen.”
Kuunsäde sanoi ja kiinnitti täyden huomionsa takaisin Ariin.
”Joo
justiinsa, Sinisen.” Ikivanha peikkomies sanoi, aloittaen jälleen
uuden tarinan.
"Siitä
on nyt melkein kolmekymmentä vuotta, kun Sininen katosi jättämättä
jälkeäkään. Sininen seisoi talon edessä ja katseli 1600-luvulla
rakennettua kolmikerroksista taloa. Sininen katsoi taskukelloaan ja
totesi sen olevan jo melkein kuusi nähdessään vilauksen valosta
ikkunassa. Sininen katsoi tanssiaisten kutsukorttia kädessään
ja...”
”S-i-n-u-h-e.”
Kuunsäde tavasi.
”Mitä?”
Kievari-Ari kysyi hölmistyneenä ja kerta kaikkiaan pöyristyneenä,
siitä että hänet oli keskeytetty.
”Haltijamestarin
nimi oli Sinuhe. Ja eikös se talo ollut rakennettu 1800-luvulla ja
kaksikerroksinen?” Kuunsäde korjasi ja huokaisi epätoivoisena.
”Niinhän
minä sanoin. Sinulla on samanlainen tarkkaavainen tuike silmissäsi
– aivan kuten isälläsikin oli.” Vanha peikkomies myhäili
itseensä tyytyväisen oloisena ja siirtyi kauemmas kiillottamaan
puista baaritiskiään.
Kuunsäde
oli tosiaan aina kuunnellut tarkkaavaisesti jokaista baarin pitäjän
sanaa. Niissä oli pakko piillä totuuden siemen, koska peikko ei
voinut valehdella hänelle. Lisäksi tarinat nyt sattuivat olemaan
ainoa johtolanka, minkä hän oli saanut koko ”Kadonneen isänsä”
jutusta. Se oli johtanutkin jo pienimuotoiseen läpimurtoon aiemmin.
Isän
katoamisen jälkeen ihmiset olivat tuntemattomasta syystä purkaneet
talon, vaikka se oli peikon tarinoiden mukaan saanut seistä
paikoillaan vuosisatoja ilman omistajaa.
Kuunsäde
vilkaisi sympaattista peikkovanhusta ja arvioi uskaltaisiko kysyä
purkamiseen johtaneista syistä uudelleen, mutta antoi tällä kertaa
peikon pyyhkiä tiskiään rauhassa.
Purkamistarina
oli jo käsitelty loppuun. Tarinassa talon irtaimisto oli myyty ennen
kuin talo oli purettu, ja juuri irtaimiston ostajia seuraamalla, hän
oli päässyt jutussa eteenpäin. Ostaja oli ollut vanha
käsityöläisnainen, joka oli leikannut peilit irti kehyksistään
ja tehnyt niistä pieniä taskupeilejä.
Naista
hän ei ollut löytänyt, mutta hänen oli onnistunut hankkia
itselleen yksi tämän tekemistä peileistä, jota Kuunsäde nyt piti
kaulassaan riipuvassa ketjussa.
Se oli
kammottavan näköinen hopeinen kotelo. Suuren kolikon kokoinen
medaljonki, jonka kannen sisään hän oli liimannut kuvan isästään.
Medaljongin pohjassa oli puolestaan pala tuota kirottua peiliä. Se
oli nyt ainoa muisto isästä ja ainoaksi jäänyt johtolanka
tapauksesta.
Vanha
baarimikko oli varmasti värittänyt jokaista tarinaa, mitä suustaan
laski, mutta valehteleminen oli peikoille täysi mahdottomuus, jos
tarinasta maksoi. Harmi, että peikon muisti oli niin hatara. Tarinat
olivat aina hieman erilaisia. Kaikesta huolimatta Kuunsäde tahtoi
uskoa peikkoa, vaikka alzheimer olisikin ollut perusteltu syy olla
uskomatta. Uskoi joka sanan. Hän oli varma, että isän katoaminen
liittyi täysin tarinan peileihin, vaikkei peilin palanen suoraan
isän luokse johtanutkaan.
Hän
oli useana yönä herännyt, jostain kaukaa kantautuvaan melodiaan,
ja yhdistänyt sen kaulassaan riippuvaan medaljonkiin, mutta pian se
oli vaiennut. Jos peili olikin joskus hehkunut, sitä se ei enää
tehnyt. Peili oli menettänyt ainakin osan taikuudestaan, ja Kuunsäde
pelkäsi menettäneensä sen myötä isänsä iäksi.
Hänen
äitinsä Maja oli toistuvasti pyytänyt Kuunsädettä vain
unohtamaan. Äiti sanoi aina, että niin isäkin oli tehnyt.
Unohtanut itsensä, mutta Kuunsäde ei siihen kuitenkaan pystynyt,
eikä uskonut isänkään pystyvän siihen. Isähän oli pahemman
luokan narsisti. Ei isä itseään unohtaisi.
Kuunsäde
valmistautui lähtemään. Hän oli saanut mitä oli hakenutkin. Tänä
iltana peikon tarina oli sisältänyt kokonaan uuden tiedon.
Kievari-Ari oli antanut hänelle epäselvistä tarinoistaan
huolimatta uuden johtolangan. Peikko oli tällä kertaa lisännyt
tarinaan Kustaan. Yrmy-Kustaa oli äskeisen tarinan mukaan vaihtanut
kadun puolta sinä yönä, jolloin isä oli kadonnut.
Kuunsäde
heitti rautakolikon kiitokseksi tarinasta peikolle, varmistaakseen
totuuden ja sen ettei peikko söisi häntä. Kolikko jäi pyörimään
tiskille ja Kievari-Ari löi lapiomaisen kämmenensä sen päälle
virnistäen niin, että poskihampaatkin näkyivät.
Ei
peikot enää syöneet ketään, mutta tapa oli silti jäänyt
kohteliaisuudeksi. Jos peikko kertoi tarinan siitä oli maksettava
rautakolikko.
Kuunsäde
katosi hiljaisesta baarista yöhön uutta virtaa täynnä. Hän oli
varma, että Kustaa hiljaisena ja tarkkaavaisena menninkäisenä oli
pannut jotain merkille.
*
Kuunsäde
koputti sisäänkäyntinä toimivan luukun pintaan, ensin hiljaa ja
sitten vähän kuuluvammin. Rummutus tehosi, ja pian Yrmy-Kustaa
raotti luolansa luukkua sen verran, ettei kenellekään jäänyt
epäselväksi miksi menninkäisellä oli lisänimi.
”Mitä
helvettiä sinä haluat! Mene pois – Pois mene!” Yrmy-Kustaa
huusi menninkäiselle ominaiseen tyyliinsä ja vetäytyi takaisin
luolaansa. Luukku jäi äänettömänä heilahtelemaan saranoidensa
varaan. Kuunsäde kumartui luukusta sisälle, eikä todellakaan
suostunut tottelemaan Kustaan pyyntöä vaan otti sen pikemminkin
kutsuna tulla peremmälle.
”Haluaisin
vain kysyä sinulta yhtä asiaa!” Kuunsäde huusi menninkäisen
perään soinnukkain sanoin kuin laulaen. Hän tiesi, ettei
menninkäinen pystynyt vastustamaan kauniita asioita. Kuten
esimerkiksi päivänsäteiden kauneutta. Sen mitä Kuunsäde hävisi
keijukaisserkuilleen kauneudessa, sen hän voitti äänensä
sulokkuudessa.
”Mene
pois. Poltat korviani.” Kustaa sanoi, tällä kertaa heikommin ja
yritti keskittyä puuhailuihinsa kuin menninkäiskunnan tulevaisuus
olisi riippunut hänen tekemisistään. Saattoihan se riippuakin,
mutta Kuunsäteen mielestä mikään ei ajanut hänen isänsä
edelle.
Kuunsäde
väisteli lattialla kiemurtelevia paksuja johtoja ja asteli sulavasti
pienen äreän miehen rinnalle. ”Peikko sanoi, että näit Hillerin
tuossa taannoin”, Kuunsäde kujersi ja lisäsi sanojensa tehoa
henkäisemällä Kustaan korvaan, ”Talolla.”
Jokainen
tiesi mistä talosta puhuttiin, kun puhuttiin pelkästä Talosta.
Kustaan
käsissä olleet koeputket lennähtivät ilmaan, yllättävästi kuin
shampanjapullon puinen korkki lämpimän henkäyksen vaikutuksesta,
ja putosivat menninkäisen työpöydälle. Putket olivat tulpattu
eikä neonväriset liemet – mitä ne sitten ikinä olivatkaan –
aiheuttaneet maailmanloppua, vaikka Kustaan hienoisesta järkytyksestä
sen vaikutelman saikin.
”Peikko
valehtelee. Valehdella peikon täytyy.” Kustaa sihisi hampaittensa
välistä ja poimi putket, kehonkielestään huolimatta, yllättävän
vakain käsin. Kustaa asetti putket varovasti niitä varten
rakennettuun telineeseen ja piilotti kätensä lappuhaalariensa
taskuun.
”Peikot
eivät valehtele”, Kuunsäde korjasi miestä. ”Eivätkä
tietääkseni menninkäisetkään.” Kuunsäde lisäsi ja asetti
kätensä hellästi Kustaan hartialle. Menninkäinen säpsähti
kosketusta.
Kuunsäde
laittoi kaikki naiselliset avunsa peliin, jotta Kustaa ei nyt
sulkeutuisi. Menninkäiset osasivat rasittavalla tavalla sulkeutua
stressaantuneena, eivätkä sulkeutuessaan olleet millään lailla
mukavia saati yhteistyökykyisiä. Murisivat vain ja loivat tulisia
katseita altakulmain.
”En
ole nähnyt isääsi Talolla”, Kustaa sanoi. Piti sitten lyhyen
tauon ja lisäsi, ”vielä.”
”Vielä?
Miten niin vielä?” Kuunsäde takertui sanaan kuin muste
imupaperiin. ”Siitähän on aikaa melkein kaksikymmentä vuotta.”
Kuunsäde
nousi omasta mielestään viehkeästi työpöydän reunalle
heilauttaen jokaista tavaraa, mitä menninkäinen siinä piti, ja
yritti nähdä katsetta välttelevän miehen silmät. Hän huomasi,
että Kustaa oli kaikesta huolimatta jo lähes sulkeutunut kuoreensa,
mutta sai luotua viime hetkellä katsekontaktin mieheen, ennen kuin
niin valitettava tapaus ehti sattumaan. Kuunsäde hymyili itseensä
tyytyväisenä. Menninkäisen suojamekanismi oli pettänyt, ja
hänellä oli nyt koko menninkäisen huomio itseensä kiinnitettynä.
Menninkäinen
tuijotteli paksujen hapsottavien kulmakarvojensa takaa, ja näytti
miettivän miten asettelisi seuraavat sanansa. Sen täytyi sattua,
Kuunsäde ajatteli. Vain luoja tiesi milloin viimeksi Kustaa oli
miellyttänyt jotakuta. Milloinkohan Kustaa ylipäätään oli
siivonnut täällä vierasta varten?
”No.
Peikko ei valehtele.” Menninkäinen aloitti, ”enkä minä. Joten
en ole vielä käynyt paikalla. Kyllähän sen pitäisi tyhmempikin
tajuta – tajuta pitäisi”, Kustaa sanoi kähisten kuin olisi
kertonut suurenkin salaisuuden ja varmasti jollain tavalla kertoikin,
koska näytti käyvän mielessään viidettä maailmansotaa.
Menninkäiset eivät mielellään luopuneet tiedoistaan.
Kuunsäde
oli melkein pahoillaan miehen puolesta. Siitä, että käytti
menninkäisen heikkoa kohtaa hyväkseen kujertelemalla tälle. Mutta
vain melkein. Isä oli edelleen tärkein. Oli aina ollut ja tulisi
aina olemaan. Joten Kuunsäde lisäsi painostustaan.
” Oi'
kerrohan Kustaa, miten sinä tulet – vielä – käymään
paikalla, oi kerrothan jumalvartaloinen komistus minulle.” Ei
Kuunsädekään valehdellut niin sanoessaan, olihan Cupidkin jumala
pulleine poskineen.
”Ääähhhh.”
Mies vaikeroi. ”Aikakoneellani perkele. Tietenkin.” Kustaa
möläytti kuin Tourettesta kärsivä laittaen kätensä suuren
suunsa peitoksi.
Menninkäisen
puhetyyli se sieltä vain räiskyi esiin, Kuunsäde hymyili, Kustaa
oli yllättävänkin hienosti vältellyt menninkäisille tuttua
puhetapaa jo monta lausetta. Hän oli ollut kiroilematta. Kuunsäteen
silmät levisivät, kun hän ymmärsi mitä tämä tarkoitti ja alkoi
ilahtuneena nauramaan haltioille ominaisella korkealla nuotilla.
Hänhän voisi käyttää aikakonetta ja pelastaa isän ennen kuin
isä edes kaipaisi pelastusta.
Kustaa
arvasi naurun syyn ja aloitti vaahtoamisen. ”Ei aikakonetta voi
käyttää mielivaltaisesti. Tulee paradoksi ja paradoksi tulee.
Kaikki katoaa. Ei onnistu. Voimme matkustaa, ja minun täytyykin,
mutta mitään ei saa mennä sorkkimaan. Sorrrrkia ei saa.” Kustaa
jakoi ainoaa hammastaan kiristellen kallisarvoisia tiedonmurusiaan ja
yritti peittää korvansa haltijan kyvyltä vaikuttaa itseensä,
vaikka Kuunsäteen pyynnöiltä kieltäytyminen olikin yhtä turhaa
kuin päivänsäteen katsominen.
Menninkäisten
rotu oli kuolemaisillaan päivänsäteiden vuoksi. He vaelsivat
aurinkoon kuin sopuli lauma jyrkänteelle. He retkahtivat aivan liian
helposti, ja tummia ja tulisia kun olivat, he olivat myös valmiita
tekemään ihastuksiensa vuoksi mitä tahansa.
Kuunsäteen
kaunis ääni olisi siis saanut Kustaan matkustamaan vaikka
linnunradalle, jos tämä olisi vain pyytänyt.
He
matkustaisivat vielä. Vielä matkustaisivat perkele, Kuunsäde
ajatteli, matkien menninkäisen puheenpartta. Hän katsoi itseensä
tyytyväisin ilmein kuinka menninkäinen alkoi valmistella konettaan.
*
Kuunsäde
odotti jännittyneenä aikakoneessa. Hän oli antanut Kustaalle
medaljonginsa, jonka avulla menninkäinen suoritti vielä viimeisiä
kalibrointeja aikakoneeseen. Hillerin kuva ja maaginenpeili
lähettäisivät heidät tarkasti tienristeykseen. Juuri siihen
tiettyyn paikkaan, missä peili ja haltija-etsivä olivat ajassa
kohdanneet.
Vielä
sittenkin, kun he olivat matkustaneet jäisi ratkaistavaksi muutama
ongelma. Hillerin pitäisi nähdä Kustaa kävelemässä kadulla
ennen kuin ryntäisi taloon. Tarina ei saisi muuttua liiaksi. Jo
heidän läsnäolonsa teki muutoksia aikaan, ja jos aikaa peukaloi
liikaa saattoi helposti menettää peukkunsa. Tai niin ainakin Kustaa
väitti, joten isä piti napata samalla hetkellä, kun tarinoiden
mukaan hän oli joutunut peiliin.
Lisäksi
heille tulisi kiire päästä ajasta pois. Ei niinkään Kuunsäteen
vuoksi, vaan Kustaan takia. Kustaan pitäisi päättää retkensä
ennen kajastusta, ja Kuunsäde toivoi, että aika riittäisi.
Auringon nousua pidempään he eivät voisi jäädä, mutta
täytyisihän ajan riittää.
*
Kustaa
sääti laitteita, tarkasti rattaat ja öljysi kiihdytyskiskot.
Tarkasti in-putin ja out-putin. Kiristi hihnat ja kiilasi vempaimet
kiroillen, ja pohtien tilannetta mihin oli joutunut. Kuunsäde ei
tainnut aavistaa lainkaan, miten vaikeaa hänen oli keijukaisia
vastustaa. Siitä oli perhana jopa tehty lauluja, Kustaa kiroili
mielessään peläten aamunkoiton hetkeä, ja käänsi hilat
osoittamaan menneisyyteen.
Yksikin
päivänsäde oli liikaa. Hän voisi unohtaa anonyymit päivänsäteiden
uhrit -yhdistyksen yölliset tapaamiset. Hän olisi jälleen
koukussa, Kustaa jatkoi murehtimistaan.
Luolan
valot aloittivat kiivaan välkynnän aikakoneen käämien rätistessä.
Kustaa löi ÄLÄ KOSKE-kytkimeksi nimetyn ison punaisen napin
pohjaan.
Luolan
valot muuttuivat strobovaloiksi. Yrmy-Kustaa syöksyi hidastettuna
kuin kuuluisa Hasselhoff, puhelinkopin näköiseen pömpeliin, missä
Kuunsäde jo odotti kuumeisena.
Kondensaattorit
vihelsivät korkealta keräten valtavasti virtaa itseensä. Sitten ne
paukahtivat hiljaisiksi ja vapauttivat järkyttävän määrän
sähköä lähettäen eriskummallisen parivaljakon valona
menneisyyteen.
*
Kuunsäde
katsoi ympärilleen. He seisoivat suurten valkoisten pariovien
edessä. Vain ulkona seisova katulamppu levitti himmeää valoa
verhojen läpi. Lakanat roikkuivat seinillä kuin aaveet ja
kristallikruunu levittäytyi valtavana katossa. Sen kivet olivat kuin
jäätyneitä sadepisaroita, jähmettyneenä taivaalle ilman
varjojaan.
Kustaa
särki huoneen luoman illuusion Kuunsäteen mielessä varoittamalla
koskemasta mihinkään. ”Tarinan piti tapahtua. Tapahtua tarinan
piti. Koskea ei saa mihinkään.”
”Juokseppas
Kustaa ulos”, Kuunsäde hoputti ja kiusallaankin selitti, mitä
menninkäisen piti tehdä. ”Näyttäydyt vain ja hiivit sitten
varjoissa takaisin.”
”Kyllä
minä osaan. Osaan kyllä. Perkele.” Kustaa noitui harmistuneena
siitä, että Kuunsäde pääsi komentamaan ja poistui ulos
huoneesta, ”et koske mihinkään!”
Kuunsäde
kurkisti ikkunasta ja oli haljeta onnesta nähdessään isänsä
maleksimassa kadulla väsyneen näköisenä.
Kustaa
vaelsi yössä Hillerin ohi tervehtimättä. Kuunsäde seurasi kuinka
tämä kiersi aidan ja palasi varjoissa takaisin.
Kuunsäde
säpsähti yht'äkkistä ääntä. Ääni oli kuin joku olisi avannut
jonkinlaisen lukkomekanismin. Aivan samanlainen napsahdus kuin hänen
medaljongissaan, mutta äärettömän paljon muhkeampi.
Melodia
alkoi soida kaikkialta ja ei mistään. Se valitti kumeana kuolemaa
ja ylisti heleästi syntymää. Kuunsäde kuuli kunnolla sen nyt
ensikertaa, ja se kuulosti aivan unelmalta. Melodia oli jotain mitä
hän oli aina janonnut, vaikkei ollut tiennyt sitä ennen kuin kuuli
sen nyt. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan sitä tällaiseksi. Se
kuulosti taivaalta. Se kuulosti helvetiltä. Se kuulosti kaikelta.
Kuunsäde
astui esiin verhon takaa kuin se soittorasian kuuluisa ballerina. Hän
ei voinut vaikuttaa omaan liikkeeseensä, ja tunsi pienen omantunnon
vihlaisun ajatellessaan, tuntuiko Kustaastakin tältä hänen
käsittelyssään? Hän otti askeleen kohti lakanan läpi hohtavaa
peiliä samalla tavalla kuin viritetty vieterilelu, sitten toisen
askeleen ja kolmannen. Hän oli juuri kurottamassa lakanaa seinältä,
kun Kustaa tarttui häntä hartioista. Menninkäinen murisi valtavan
soittorasian äänen yli, ”paradoksi perkele! Et aiheuta! Perkele!”
Kuunsäde
oli tietenkin kiitollinen Kustaan teosta, muttei pitänyt yhtään
menninkäisen äänensävystä. Kuunsäde antoikin avokämmenellään
kunnolla pitkin menninkäisen korvia ja suuteli sitten tätä otsalle
kiitokseksi pelastamisestaan.
Menninkäinen
piteli poskeaan. Mutisi jotain luolastaan, naisten ymmärtämisestä
ja pimeydessä ikuisesti yksin vaeltamisesta, mutta seurasi kuitenkin
Kuunsädettä kiltisti verhon taakse piiloon.
Joka
ikinen peili oli ehtinyt jo syttyä täyteen loistoonsa lakanoiden
alla, kuten ne syttyivät peikon tarinassakin. Kuunsäde vilkaisi
ikkunasta varovasti kadulle ja näki Hillerin harmaan popliinitakin
helman katoavan juuri hänen näkökentästään.
Isä
oli tulossa, Kuunsäde ajatteli. Isä oli nähnyt loisteen ja riensi
tällä kertaa pelastukseen. Kuunsäde rukoili, että kaikki
onnistuisi.
Kuunsäde
huomasi oudon hahmon kadulla. Sillä oli maalisuti toisessa kädessä
ja pönttö toisessa. Hahmossa oli jotain tuttua, kun se viipotti
määrätietoisen oloisena varjoihin. Näytti aivan siltä kuin hahmo
olisi sadatellut mennessään. Peilit kuitenkin pimenivät, ja ovet
lennähtivät äkisti auki kiinnittäen Kuunsäteen huomion käsillä
olevaan tehtävään.
Isä
astui huoneeseen ja huhuili. Kaikki tapahtui aivan kuin peikon
käsikirjoittamana.
Kuunsäde
ei voinut olla ajattelematta, muuttuivatko peikon kertomat tarinat
aikamatkustuksen takia? Ne olivat muuttuneet, mutta ei koskaan
liikaa. Aivan kuten Kustaa oli sanonut aikamatkustuksesta, ”ei
blaa, muuttaa blaa, liikaa blaa blaa blaa, peukalot blaa.”
Peilit
alkoivat jälleen hohtaa, isän huudahdusten säestämänä. Kuunsäde
tarkkaili kärsimättömänä horisonttiin odottaen minä hetkenä
tahansa esiin kurottavaa aurinkoa. Ensisäteet löytäisivät heidät
hetkenä minä hyvänsä, ja hän saisi syleillä isäänsä jälleen.
Kustaa
pelkäsi toisen verhon takana tietenkin kuollakseen tasan tarkkaan
samaa.
Karmea
paukahdus kilisytti katon suurta kristallihirviötä. Pari-ovet
olivat paukahtaneet kiinni, kuten tarinassakin ja Kustaa astui esiin
verhon takaa. ”Kiire! Meidän pitää toimia. Toimia pitää.”
Kustaa tohisi, ja loi kaipaavan vilkaisun lähestyviä päivänsäteitä
kohti olkansa yli.
Kuunsäde
tuijotti peiliin. Peilissä oleva hahmo oli kulkenut jo puolimatkan.
Isä tuijotti peiliä, eikä kiinnittänyt mihinkään muuhun
huomiota. ”Nyt!” Kuunsäde nappasi Kustaata kädestä ja syöksyi
isänsä eteen katkaisten isän näköyhteyden peiliin.
”Maja!”
isä huudahti äidin nimen hätkähtäen hämmentyneenä transsista
hereille. Aikakone heitti heidät juuri silloin takaisin Kustaan
luolaan.
”Maja?
Mitä tapahtuu? Kuka tämä harvahampainen mies on?” Hilleri
heristi nyrkkiä menninkäiselle huomatessaan tämän pitelevän
Kuunsädettä kädestä. ”Mikä noissa lyhyissä tummissa miehissä
teitä naisia kiehtoo!” Hilleri raivosi.
Kustaa
ravisti käden nopeasti irti ja hieroi hajamielisen näköisenä
tuuheaa otsan halki kiemurtelevaa kulmakarvaansa.
”Isä
se olen minä”, Kuunsäde aloitti.
”Kuunsäde?
Mitä? Miksi? Sinähän olet aikuinen. Missä äitisi on?”
Kysymyksien tulva ryöpsähti Hillerin suusta.
”Isä”,
Kuunsäde syöksyi hölmistyneen isänsä kaulaan. Hilleri oli hetken
vaiti ja antoi tapojensa vastaisesti tyttärensä halata.
Hilleri
kuitenkin irrottautui nopeasti. Hän vaivaantui läheisyydestä.
Sitten hän tunsi jotain putoavan takkinsa kaulukselta lattialle ja
työnsi tyttärensä kokonaan syrjään. Kuunsäde itki! Hilleri etsi
pudonneen kyynelen lattialta, laittoi sen taskuunsa ja aloitti
ripityksen välttyäkseen tunteilulta.
”Säästä
kyyneliäsi, tulet vielä tarvitsemaan niitä”, haltioiden
onnenkyyneleet olivat kallisarvoisia niiden harvinaisuuden vuoksi.
Oli lähes mahdotonta saada haltija itkemään ilosta johtuen heidän
narsismiin kääntyvästä geeniperimästään.
”Voisiko
joku nyt selittää minullekin mitä tapahtuu?” Hilleri kääntyi
Yrmy-Kustaan puoleen jättäen jälleen tyttärensä huomiotta.
”Sinä
olet ja et ole. Sinun tarinaasi ei koskaan tapahtunut ja tapahtui.
Sinä jouduit peiliin ja et joutunut. Lisäksi maailma on hypännyt
sinulle kaksikymmentä vuotta eteenpäin, mutta sinä et ole
vanhentunut. Ymmärrätkö?” Kustaa pauhasi kuin keväinen koski.
Hilleri
katsoi Kustaasta tyttäreensä ja näytti siltä kuin miettisi hyvää
ohukaisreseptiä nyökyttelemällä hyväksyvästi ja pullistaen
hieman alahuultaan. Hän kohotti lopulta hartioitaan ja vain hyväksyi
Kustaan sanat, ”Okei. Minun täytyy nyt mennä. Minun on
selvitettävä öljyttyjen ovien salaisuus. Sinuhen tapaushan
selvisi. Hän on tanssimassa. Juttu ratkaistu.” Hilleri selvitti
yleisölleen kuin se kuuluisa viulua soittava harrastelija etsivä.
Kuunsäde
jäi haikeana katsomaan harmaan popliinitakin helmaa sen hulmutessa
uskollisesti hänen isänsä perässä.
Äiti
taisi olla oikeassa. Isä olisi varmaan pärjännyt hyvin
omillaankin, Kuunsäde ajatteli allapäin. Tämä ei nyt mennyt niin
kuin hän oli unelmoinut. Olisi pitänyt muistaa paremmin isän
itsekeskeinen käytös.
Kustaa
kolisteli luolansa nurkassa ja etsi jotain raivosta kihisten.
”Perkele, perkele, perkele!” Kustaa kirosi kuin, no, Kustaa puhui
kuin menninkäinen, enää yrittämättäkään puhua sivistyneesti.
Jokin
oli saanut Kustaan aivan pois tolaltaan. ”Saa narsisti metsästää
oikein tosissaan. Tosissaan saa metsästää.” Menninkäinen jatkoi
rähinäänsä yhä, vaikka oli jo löytänyt etsimänsä.
Kalusteöljy-purkin ja leveän sudin, ”Ei arvosta vaivaa yhtään.
Yhtään vaivaa ei arvosta. Ei tytärtään, joka antaisi kaikkensa
hänen puolestaan. Ei edes huomaa. Kyyneleenkin varasti.” Kustaa
valmisteli aikakonettaan ja jatkoi monologiaan. ”Ei arvosta
Kustaata. Ei aikakonetta. Ei pelastusta. Huomaa perkele vain oman
napansa”, Kustaa löi punaista nappia ja katosi koneeseen.
Menninkäisen
päätettyä retkensä tässä ajassa, elämä oli asettunut
uomiinsa. Kuunsäde oli vaihtanut etsivänroolinsa pelkäksi
avustajaksi ja antanut isänsä jatkaa toimistonsa johdossa.
Etsivätoimisto oli kuitenkin saanut uuden nimen. Hilleri &
Tytär.
Hilleri
tutki suurennuslasin avulla asiakirjoja ja lehtileikkeitä parin
viime vuosikymmenen suurimmasta mysteeristä. Joku availi öisin ovia
ja entisöi niitä öljyämällä. Hilleri oli ottanut asiakseen
selvittää, kuka tai mikä oli salakavalan saneerauksen takana.
”Oletko
valmis matkustamaan kanssani, tyttäreni? Taisin keksiä missä
isketään seuraavaksi.”
Kuunsäde
hymyili maailman leveintä hymyä ja yritti säästellä niitä
kallisarvoisia onnenkyyneliä sisällään, ”isä. En mitään
muuta haluaisikaan, kuin viettää aikaa kanssasi.”
”Hyvä
tyttö”, Hilleri pörrötti epähuomiossa täytettyä korppia
pöydällään tyttärensä hiusten sijasta.
”Iskukohteet
muodostavat kartalla kirjaimia. En vain aivan ymmärrä mitä sillä
haetaan, siinä lukee 'Hirreli on murkku, murkku on Hirr.” Siinä
ei ole mitään järkeä, mutta kuten sanoin, tiedän minne se iskee
seuraavaksi.
Kuunsäde
lähetti mielessään kiitoksen Yrmy-Kustaalle sinne jonnekin ja
toivoi, että isän lukihäiriö kestäisi onnellisesti heidän
pitkän elämänsä loppuun asti.
Loppu