Kuunsäde & Menninkäinen

KUUNSÄDE & MENNINKÄINEN

 

Hilleri vilkaisi taskukelloaan. Vastapäisessä talossa ei vielä näkynyt liikettä. Ei tosin pitänytkään näkyä, mutta silti hän salaa toivoi, että olisi nähnyt edes vilauksen jostain selittämättömästä. Kello oli lähes kolme yöllä ja horisontissa alkaisi pian viritä lupaus uudesta päivästä.

Hilleri vaihtoi jälleen tarkkailupistettä. Hän lähti kiertämään autiotaloa harmaan popliinitakin helma vastahakoisesti perässä seuraten. 

 

Hän oli vahtinut taloa joka suunnalta tänä yönä ja nyt oli aika vaihtaa sivua. Hän pysähtyi katselemaan tien toisella puolella tönöttävää, kaksikerroksista ja 1800-luvulla muurattua taloa. Talo sai seistä kadulla yksinään kuin kerjäläisen hammas. Viereiset tontit oli jätetty syystä tai toisesta rakentamatta.

Hillerin katse vaelsi toisen kerroksen ikkunoihin ja hän jähmettyi hetkeksi kesken haukottelun kädet leveälle venytettyinä. Aivan kuin yläkerran ikkunassa olisi vilahtanut valo. Hilleri valpastui. Oliko Kievari-Arin kertomissa tarinoissa sittenkin perää? Vai oliko se ollut vain heijastuma katuvalosta?

Valo ilmestyi pian uudelleen. Se hehkui vaaleiden verhojen välistä, kunnes se hitaasti alkoi kirkastumaan. Ensin yhteen ikkunaan ja sitten kerroksen kolmeen muuhun. Sytyttäen taloon valon. Taloon, johon ei edes oltu vedetty sähköjä. 

 

Hilleri nielaisi ja vilkaisi uudestaan kelloa. Viisi minuuttia vailla kolme. Aivan kuten peikko oli sanonut. Kolmen aikoihin alkoi tapahtumaan. 

 

Hilleri loi nopean silmäyksen yöksi autioituneeseen katuun. Katsoi molempiin suuntiin autioitunutta katua eikä nähnyt mitään poikkeavaa. Hän nosti takin kaulukset ylös ja piiloutui niiden tuovaan anonymiteettiin. Sitten hän suorastaan ryntäsi kadun yli. Kiirehti – niin kuin vain roisto kiirehti, kun huomasi tilaisuutensa tulleen – talon etuovelle ja valmistautui tiirikoimaan sen ikivanhan lukon auki.

Hillerin hämmästykseksi ovi kuitenkin oli kutsuvasti raollaan. Se oli ollut takuuvarmasti lukossa, hänen koetellessaan sitä vasta tunti sitten, joku oli avannut sen. Hilleri tunsi kuinka hänen käsivarsiensa ihokarvat nousivat hitaasti pystyyn. Hän pystyi tuntemaan ne takkinsa viileä kangasta vasten. 

 

Talon piti olla tyhjä. Kukaan ei ollut lähestynyt taloa, ja vaikka olisikin, hänen olisi kyllä pitänyt huomata se. Ketään hänen lisäkseen ei ollut ollut liikkeellä. Paitsi Kustaa. Tietenkin oli.

Yrmy-Kustaa, joka oli hetkeä aikaisemmin vaihtanut kadunpuolta tultuaan talon kohdalle. Se oli jo aika paljon mieheltä, joka kulki ainoastaan öisin ja näytti aina pohtivan syntyjä syviä. Mutta talon hänkin oli ymmärtänyt kiertää kaukaa. 

 

Hilleri mietti pitäisikö hänen ottaa menninkäisestä mallia ja vain lähteä, mutta vain hetken ennen kuin otti ratkaisevan askeleen eteenpäin.

Oven saranat valittivat vastahakoisesti, Hillerin vetäessä tako-rautaisesta salvasta raskasta puuovea auki. Oven rautaosat olivat salpaa ja lukkoa myöten patinoituneet vihreäksi, mutta muuten oven pinnassa ei näkynyt minkäänlaista kulumaa. Aivan kuin se olisi ollut vasta valmistettu.

Outoa, Hilleri ajatteli. Hän olisi voinut vannoa oven aikaisemmin näyttäneen kuluneemmalta, peräti hilseilleeltä. Sen pintakin tuoksui vasta öljytyltä. 

 

Hilleri astui taloon sisälle ja totutteli silmiään edessä avautuvan aulan hämärään. Suoraan sisäänkäyntiä vastapäätä nousi portaat ylempään kerrokseen, kun taas portaiden sivulta kulki kapea käytävä palvelijoiden tiloihin. Talon herrasväki oli asunut yläkerrassa, josta hän valohavainnonkin oli tehnyt. 

 

Yläkerrasta, vielä näkymättömistä kajastava valo houkutteli häntä kuin yöperhosta nousemaan portaat ja jättämään alakerran tutkimisen myöhemmäksi. 

 

Hilleri tarttui vapisevin käsin koristeelliseen tummasta puusta valmistettuun kaiteeseen ja pakotti vastentahtoiset jalkansa ottamaan yhden askeleen kerrallaan ylöspäin. 

 

Jostain kantautui vaimeaa ääntä, melodiaa, joka veti häntä puoleensa vahvemmin kuin se kuuluisa Rapalan uistin petokalaa. Valon lähde oli kiistatta ylhäällä ja se vahvistui sitä mukaa, kun portaiden määrä väheni. 

 

Yläkerrassa oli jo riittävän valoisaa varjoille. Hilleri loi seinälle ystävän, joka hiipi samaan tahtiin hänen takanaan käytävällä. He seisahtuivat pienen matkan päähän pariovista ja yrittivät henkeään pidätellen kuunnella huonetta niiden takana. Äänet ja valo suodattuivat suurten valkoisiksi maalattujen pariovien takaa. Valo kajasti karmien välistä luoden kapean valokeilan, jossa pölyhiukkasten parhaimmisto tanssi kimallellen. 

 

Hilleri tarttui oven kahvoihin ja vetäisi ovet auki. 

 

Nyt tai ei koskaan talon arvoitus selviäisi, Hilleri ajatteli.

Huone oli pimeä, siellä ei ollut ketään. Äänetkin olivat tauonneet, mutta hiljaisuudessa oli jotain pidättyväistä. Yksinäisyyden olisi pitänyt tuntua autiossa tilassa, mutta Hilleri koki, että siellä olisi ollut joku hänen lisäkseen. Ehkä tunne syntyi valtavan suuresta kristallisesta kattokruunusta, josta oli vaikea saada silmiään irti. Tai sitten yksinäisyyden tunteen poistivat pölyyntyneet lakanat seinillä.

Lakanat oli luultavasti ripustettu suojaamaan seinillä roikkuvia tauluja, Hilleri ajatteli.

Ainoa valonlähde oli ulkona seisova katulamppu, joka urheasti yritti kurottaa valolonkeroitaan suureen salimaiseen huoneeseen. Verhot kuitenkin onnistuivat työssään hyvin ja jättivät tilan hämäräksi. Huoneessa ei kerta kaikkiaan ollut mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa hänen näkemänsä valoilmiön. 

 

Hilleri huhuili ja kutsui haltijamestaria nimeltä, pikemminkin rauhoittaakseen hermojaan kuin odottaakseen huoneelta vastausta. Hän naurahti helpottuneena, kun vastausta ei kuulunut ja käveli huoneen lähimmälle lakanalle vetäisten sen seinältä. 

 

Hilleri hypähti taaksepäin! Hänen rinnassaan sykkivä outo möykky kompuroi. Se jätti lyömättä hetkeen, sitten se tokeni valiten kiihkeän rytmin kuin korvatakseen menetetyt lyönnit. 

 

Hilleri oli säikähtänyt peilikuvaansa. Kuvajainen seisoi hengästyneenä parin askeleen päässä hänestä ja piteli silmät suurina lakanaa käsissään kuin ritari kilpeään.

Peili alkoi hohtamaan. Se hehkui reunoilta hitaasti sykkien ja jokaisella sykäyksellä kirkastuen. Hilleri seisoi nyt kauhusta jähmettyneenä ainoastaan lakana suojanaan, mutta peilikuva liikkui hänen puolestaan. 

 

Se hypähteli kevyesti, kuten haltija-etsivän kuuluikin ja alkoi riisumaan peilejä peittäviä lakanoita yksi kerrallaan. Peilikuva hyräili tutun kuuloista melodiaa kuin alkusoittoa tulevalle.

Hilleri huudahti jokaisen lentävän lakanan kohdalla ja pian kaikki lakanat olivat leijailleet seiniltä lattialle paljastaen rivin korea kehyksisiä peilejä. Peilejä, joita hän oli vielä hetki sitten luullut tauluiksi. 

 

Hänen oma peilikuvansa virnisti itseensä tyytyväisenä ja katosi ilmaan hänen silmiensä edessä. Peilit hohtivat valaisten huoneen yhtä kirkkaaksi kuin olisi ollut keskipäivä. Sitten ne välähtivät ja alkoivat kertomaan aivan omaa tarinaansa. Peileistä avautui näkymä tunnistettavasti samaan huoneeseen, mutta eri aikaan. Aikaan johon Hilleri ei kuulunut.

Peilit näyttivät kuvaa pukujuhlista, jonkinlaisista naamiaisista. Naiset pitkissä silkkisissä leningeissään, ja miehet komeissa mustissa frakeissaan tanssivat riveissä. Naiset pyörähtelivät värikkäät naamiot kasvoillaan, niihin oli laitettu koristeeksi suuria sulkia. 

 

Miehet puolestaan notkistelivat polviaan vaatimattomammin naisia vastapäätä, jostain kantautuneen melodian tahtiin. Melodia oli sama, jota hänen peilikuvansa oli hyräillyt. Se kuulosti siltä kuin sen olisi synnyttänyt valtavan kokoinen soittorasia. Hilleri tunsi jokaisen soinnun rinnassaan, samalla tavalla kuin kääpiöt olivat kokeneet iskujensa voiman takoessaan metallia vuortensa sisällä joskus loistonsa aikoina. 

 

Peilin miehet suoristautuivat kuin yhteisestä merkistä ja lakkasivat viemästä. Naiset niiasivat kohteliaasti, ja kaikki ottivat askeleen taaksepäin muodostaen väliinsä käytävän.

Hilleri irrotti katseensa peilistä ja katsoi hätääntyneenä ympärilleen tyhjään kirkkaasti valaistuun huoneeseen, muttei nähnyt muuta kuin lattialla lojuvat lakanat. Laski pitelemänsä lakanan käsistään muiden joukkoon kuin hidastetussa filmissä ja otti askeleen lähemmäs ovia paetakseen paikalta.

Huhut olivat pitäneet paikkansa! Talossa oli ikuiset juhlat joihin Sinuhe oli kutsuttu. Hillerin rohkeus loppui tähän paikkaan tai sitten se oli loppunut jo alaovelle, mutta hän ei todellakaan aikonut osallistua näihin juhliin. Hilleri löysi jalat alleen ja ryntäsi kasvot kalvenneina pakoon.

Ovet paukahtivat kiinni hänen edestään. Paukahtivat niin kovaa, että kristallikruunu jäi kilahtelemaan itsekseen ja katosta leijaili irtoavaa laastia kuin lumihiutaleita. 

 

Hilleri tarttui oven kahvoihin, mutta ovet eivät enää liikahtaneetkaan. Hänelle oli esitetty kutsu tanssiaisiin, joista ei voinut kieltäytyä. Hän oli ansassa. Jäänyt tarinaan kuten oli varoiteltu. Peikko nimenomaan oli varoittanut häntä juuri tästä tilanteesta, mutta oliko hän kuunnellut. 

 

Musiikki voimistui ja Hilleri tahtomattaankin kääntyi katsomaan takaisin peiliin. Tanssijat olivat kääntyneet katsomaan häntä. Hän näki, että joukossa oli myös haltioita kuten hän. Oli jopa joitain vanhoja rotuja, joita hän ei aiemmin ollut tavannut. Kaikilla oli kuitenkin jotain yhteistä, tyhjät kuopat silmien tilalla. Silti niiden katseet tuntuivat vartalolla. Ne tuijottivat nälkäisinä odottaen. Kukaan ei osoitellut tai puhunut, mutta kaikesta kävi selväksi, että Hilleri esittäisi pääosaa siinä, mitä ikinä olikin tapahtumassa. Ainoa mikä ei ollut seisahtunut paikoilleen oli nyt tuo jo juovuttavaksi käynyt melodia. 

 

Tanssijoiden väliin jääneen käytävän päähän ilmestyi hahmo. Hahmolla oli naamio ja valkoisin röyhelöin koristeltu musta puku. Hahmo asteli hitaasti hieman kylki edellä korostaen jokaista askeltaan. Se piti lyhyen tauon askelten välissä kuin vaaniva kissa, eikä se irrottanut katsettaan saaliistaan. 

 

Lähestymisessä oli jotain karmivaa ja oudon kiehtovaa. Lähestyminen oli kuin viettelys. Kauhistuttavinta oli, että se tuntui tehoavan. Hilleri pysyi edelleen paikallaan kuin lumottuna. Juuri siinä missä hahmo halusikin hänen olevan, juuri siinä missä hillerikin halusi olla.

Musiikin tempo kiihtyi kohti huippuaan hahmon lähestyessä. Se kohotti kätensä irroittaen naamionsa. Hillerin kurkusta karkasi kiljahdus. Hahmo oli hän, mutta ilman silmiä! Ilman sieluaan!

Silmänräpäyksessä Hilleri seisoi keskellä tanssiaisia ja katsoi tyhjin silmin peilistä ulos. Tyhjään huoneeseen, jonka lattialla vain lakanat muistuttivat häntä tapahtuneesta. Joku tarttui häntä kädestä ja veti mukaan tanssin pyörteisiin.

*

" – Niin siinä siis oli täytynyt käydä. Minä muistan Hillerin kyllä. Kuin eilisen päivän. Hänellä oli katseessa samanlainen epäilevä tuike – Samanlainen kuin sinullakin on." Kievari-Ari sanoi, pitkän iän karhentamalla äänellään ja laski karvattomalle kääpiö asiakkaalle tuopin huurteista. 

 

Kuunsäde ei pitänyt nykykääpiöistä. Hän nyrpisti nenäänsä oluelle persolle ja lievästi tuoksahtavalle pikku miehelle. Kääpiöt olivat myyneet itsensä viihdeteollisuudelle. Ne esittivät nykyään vain jotain Umppa-Lumppia sen sijaan, että olisivat kaivertaneet vuoria ontoiksi, kuten hänen isänsä tarinoissa.

"Isäsi halusi ottaa talosta selvää varoituksistani huolimatta. Hän tutki silloin kadonneen haltijamestarin tapausta."

”Sinuhen.” Kuunsäde sanoi ja kiinnitti täyden huomionsa takaisin Ariin.

”Joo justiinsa, Sinisen.” Ikivanha peikkomies sanoi, aloittaen jälleen uuden tarinan. 

 

"Siitä on nyt melkein kolmekymmentä vuotta, kun Sininen katosi jättämättä jälkeäkään. Sininen seisoi talon edessä ja katseli 1600-luvulla rakennettua kolmikerroksista taloa. Sininen katsoi taskukelloaan ja totesi sen olevan jo melkein kuusi nähdessään vilauksen valosta ikkunassa. Sininen katsoi tanssiaisten kutsukorttia kädessään ja...”

”S-i-n-u-h-e.” Kuunsäde tavasi. 

 

”Mitä?” Kievari-Ari kysyi hölmistyneenä ja kerta kaikkiaan pöyristyneenä, siitä että hänet oli keskeytetty. 

 

”Haltijamestarin nimi oli Sinuhe. Ja eikös se talo ollut rakennettu 1800-luvulla ja kaksikerroksinen?” Kuunsäde korjasi ja huokaisi epätoivoisena.

”Niinhän minä sanoin. Sinulla on samanlainen tarkkaavainen tuike silmissäsi – aivan kuten isälläsikin oli.” Vanha peikkomies myhäili itseensä tyytyväisen oloisena ja siirtyi kauemmas kiillottamaan puista baaritiskiään.

Kuunsäde oli tosiaan aina kuunnellut tarkkaavaisesti jokaista baarin pitäjän sanaa. Niissä oli pakko piillä totuuden siemen, koska peikko ei voinut valehdella hänelle. Lisäksi tarinat nyt sattuivat olemaan ainoa johtolanka, minkä hän oli saanut koko ”Kadonneen isänsä” jutusta. Se oli johtanutkin jo pienimuotoiseen läpimurtoon aiemmin.

Isän katoamisen jälkeen ihmiset olivat tuntemattomasta syystä purkaneet talon, vaikka se oli peikon tarinoiden mukaan saanut seistä paikoillaan vuosisatoja ilman omistajaa.

Kuunsäde vilkaisi sympaattista peikkovanhusta ja arvioi uskaltaisiko kysyä purkamiseen johtaneista syistä uudelleen, mutta antoi tällä kertaa peikon pyyhkiä tiskiään rauhassa.

Purkamistarina oli jo käsitelty loppuun. Tarinassa talon irtaimisto oli myyty ennen kuin talo oli purettu, ja juuri irtaimiston ostajia seuraamalla, hän oli päässyt jutussa eteenpäin. Ostaja oli ollut vanha käsityöläisnainen, joka oli leikannut peilit irti kehyksistään ja tehnyt niistä pieniä taskupeilejä.

Naista hän ei ollut löytänyt, mutta hänen oli onnistunut hankkia itselleen yksi tämän tekemistä peileistä, jota Kuunsäde nyt piti kaulassaan riipuvassa ketjussa.

Se oli kammottavan näköinen hopeinen kotelo. Suuren kolikon kokoinen medaljonki, jonka kannen sisään hän oli liimannut kuvan isästään. Medaljongin pohjassa oli puolestaan pala tuota kirottua peiliä. Se oli nyt ainoa muisto isästä ja ainoaksi jäänyt johtolanka tapauksesta. 

 

Vanha baarimikko oli varmasti värittänyt jokaista tarinaa, mitä suustaan laski, mutta valehteleminen oli peikoille täysi mahdottomuus, jos tarinasta maksoi. Harmi, että peikon muisti oli niin hatara. Tarinat olivat aina hieman erilaisia. Kaikesta huolimatta Kuunsäde tahtoi uskoa peikkoa, vaikka alzheimer olisikin ollut perusteltu syy olla uskomatta. Uskoi joka sanan. Hän oli varma, että isän katoaminen liittyi täysin tarinan peileihin, vaikkei peilin palanen suoraan isän luokse johtanutkaan.

Hän oli useana yönä herännyt, jostain kaukaa kantautuvaan melodiaan, ja yhdistänyt sen kaulassaan riippuvaan medaljonkiin, mutta pian se oli vaiennut. Jos peili olikin joskus hehkunut, sitä se ei enää tehnyt. Peili oli menettänyt ainakin osan taikuudestaan, ja Kuunsäde pelkäsi menettäneensä sen myötä isänsä iäksi. 

 

Hänen äitinsä Maja oli toistuvasti pyytänyt Kuunsädettä vain unohtamaan. Äiti sanoi aina, että niin isäkin oli tehnyt. Unohtanut itsensä, mutta Kuunsäde ei siihen kuitenkaan pystynyt, eikä uskonut isänkään pystyvän siihen. Isähän oli pahemman luokan narsisti. Ei isä itseään unohtaisi.

Kuunsäde valmistautui lähtemään. Hän oli saanut mitä oli hakenutkin. Tänä iltana peikon tarina oli sisältänyt kokonaan uuden tiedon. Kievari-Ari oli antanut hänelle epäselvistä tarinoistaan huolimatta uuden johtolangan. Peikko oli tällä kertaa lisännyt tarinaan Kustaan. Yrmy-Kustaa oli äskeisen tarinan mukaan vaihtanut kadun puolta sinä yönä, jolloin isä oli kadonnut. 

 

Kuunsäde heitti rautakolikon kiitokseksi tarinasta peikolle, varmistaakseen totuuden ja sen ettei peikko söisi häntä. Kolikko jäi pyörimään tiskille ja Kievari-Ari löi lapiomaisen kämmenensä sen päälle virnistäen niin, että poskihampaatkin näkyivät. 

 

Ei peikot enää syöneet ketään, mutta tapa oli silti jäänyt kohteliaisuudeksi. Jos peikko kertoi tarinan siitä oli maksettava rautakolikko. 

 

Kuunsäde katosi hiljaisesta baarista yöhön uutta virtaa täynnä. Hän oli varma, että Kustaa hiljaisena ja tarkkaavaisena menninkäisenä oli pannut jotain merkille.

*

Kuunsäde koputti sisäänkäyntinä toimivan luukun pintaan, ensin hiljaa ja sitten vähän kuuluvammin. Rummutus tehosi, ja pian Yrmy-Kustaa raotti luolansa luukkua sen verran, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi miksi menninkäisellä oli lisänimi.

”Mitä helvettiä sinä haluat! Mene pois – Pois mene!” Yrmy-Kustaa huusi menninkäiselle ominaiseen tyyliinsä ja vetäytyi takaisin luolaansa. Luukku jäi äänettömänä heilahtelemaan saranoidensa varaan. Kuunsäde kumartui luukusta sisälle, eikä todellakaan suostunut tottelemaan Kustaan pyyntöä vaan otti sen pikemminkin kutsuna tulla peremmälle.

”Haluaisin vain kysyä sinulta yhtä asiaa!” Kuunsäde huusi menninkäisen perään soinnukkain sanoin kuin laulaen. Hän tiesi, ettei menninkäinen pystynyt vastustamaan kauniita asioita. Kuten esimerkiksi päivänsäteiden kauneutta. Sen mitä Kuunsäde hävisi keijukaisserkuilleen kauneudessa, sen hän voitti äänensä sulokkuudessa.

”Mene pois. Poltat korviani.” Kustaa sanoi, tällä kertaa heikommin ja yritti keskittyä puuhailuihinsa kuin menninkäiskunnan tulevaisuus olisi riippunut hänen tekemisistään. Saattoihan se riippuakin, mutta Kuunsäteen mielestä mikään ei ajanut hänen isänsä edelle. 

 

Kuunsäde väisteli lattialla kiemurtelevia paksuja johtoja ja asteli sulavasti pienen äreän miehen rinnalle. ”Peikko sanoi, että näit Hillerin tuossa taannoin”, Kuunsäde kujersi ja lisäsi sanojensa tehoa henkäisemällä Kustaan korvaan, ”Talolla.”

Jokainen tiesi mistä talosta puhuttiin, kun puhuttiin pelkästä Talosta.

Kustaan käsissä olleet koeputket lennähtivät ilmaan, yllättävästi kuin shampanjapullon puinen korkki lämpimän henkäyksen vaikutuksesta, ja putosivat menninkäisen työpöydälle. Putket olivat tulpattu eikä neonväriset liemet – mitä ne sitten ikinä olivatkaan – aiheuttaneet maailmanloppua, vaikka Kustaan hienoisesta järkytyksestä sen vaikutelman saikin.

”Peikko valehtelee. Valehdella peikon täytyy.” Kustaa sihisi hampaittensa välistä ja poimi putket, kehonkielestään huolimatta, yllättävän vakain käsin. Kustaa asetti putket varovasti niitä varten rakennettuun telineeseen ja piilotti kätensä lappuhaalariensa taskuun.

”Peikot eivät valehtele”, Kuunsäde korjasi miestä. ”Eivätkä tietääkseni menninkäisetkään.” Kuunsäde lisäsi ja asetti kätensä hellästi Kustaan hartialle. Menninkäinen säpsähti kosketusta.

Kuunsäde laittoi kaikki naiselliset avunsa peliin, jotta Kustaa ei nyt sulkeutuisi. Menninkäiset osasivat rasittavalla tavalla sulkeutua stressaantuneena, eivätkä sulkeutuessaan olleet millään lailla mukavia saati yhteistyökykyisiä. Murisivat vain ja loivat tulisia katseita altakulmain.

”En ole nähnyt isääsi Talolla”, Kustaa sanoi. Piti sitten lyhyen tauon ja lisäsi, ”vielä.”

”Vielä? Miten niin vielä?” Kuunsäde takertui sanaan kuin muste imupaperiin. ”Siitähän on aikaa melkein kaksikymmentä vuotta.” 

 

Kuunsäde nousi omasta mielestään viehkeästi työpöydän reunalle heilauttaen jokaista tavaraa, mitä menninkäinen siinä piti, ja yritti nähdä katsetta välttelevän miehen silmät. Hän huomasi, että Kustaa oli kaikesta huolimatta jo lähes sulkeutunut kuoreensa, mutta sai luotua viime hetkellä katsekontaktin mieheen, ennen kuin niin valitettava tapaus ehti sattumaan. Kuunsäde hymyili itseensä tyytyväisenä. Menninkäisen suojamekanismi oli pettänyt, ja hänellä oli nyt koko menninkäisen huomio itseensä kiinnitettynä.

Menninkäinen tuijotteli paksujen hapsottavien kulmakarvojensa takaa, ja näytti miettivän miten asettelisi seuraavat sanansa. Sen täytyi sattua, Kuunsäde ajatteli. Vain luoja tiesi milloin viimeksi Kustaa oli miellyttänyt jotakuta. Milloinkohan Kustaa ylipäätään oli siivonnut täällä vierasta varten?

”No. Peikko ei valehtele.” Menninkäinen aloitti, ”enkä minä. Joten en ole vielä käynyt paikalla. Kyllähän sen pitäisi tyhmempikin tajuta – tajuta pitäisi”, Kustaa sanoi kähisten kuin olisi kertonut suurenkin salaisuuden ja varmasti jollain tavalla kertoikin, koska näytti käyvän mielessään viidettä maailmansotaa. Menninkäiset eivät mielellään luopuneet tiedoistaan.

Kuunsäde oli melkein pahoillaan miehen puolesta. Siitä, että käytti menninkäisen heikkoa kohtaa hyväkseen kujertelemalla tälle. Mutta vain melkein. Isä oli edelleen tärkein. Oli aina ollut ja tulisi aina olemaan. Joten Kuunsäde lisäsi painostustaan. 

 

” Oi' kerrohan Kustaa, miten sinä tulet – vielä – käymään paikalla, oi kerrothan jumalvartaloinen komistus minulle.” Ei Kuunsädekään valehdellut niin sanoessaan, olihan Cupidkin jumala pulleine poskineen.

”Ääähhhh.” Mies vaikeroi. ”Aikakoneellani perkele. Tietenkin.” Kustaa möläytti kuin Tourettesta kärsivä laittaen kätensä suuren suunsa peitoksi. 

 

Menninkäisen puhetyyli se sieltä vain räiskyi esiin, Kuunsäde hymyili, Kustaa oli yllättävänkin hienosti vältellyt menninkäisille tuttua puhetapaa jo monta lausetta. Hän oli ollut kiroilematta. Kuunsäteen silmät levisivät, kun hän ymmärsi mitä tämä tarkoitti ja alkoi ilahtuneena nauramaan haltioille ominaisella korkealla nuotilla. Hänhän voisi käyttää aikakonetta ja pelastaa isän ennen kuin isä edes kaipaisi pelastusta. 

 

Kustaa arvasi naurun syyn ja aloitti vaahtoamisen. ”Ei aikakonetta voi käyttää mielivaltaisesti. Tulee paradoksi ja paradoksi tulee. Kaikki katoaa. Ei onnistu. Voimme matkustaa, ja minun täytyykin, mutta mitään ei saa mennä sorkkimaan. Sorrrrkia ei saa.” Kustaa jakoi ainoaa hammastaan kiristellen kallisarvoisia tiedonmurusiaan ja yritti peittää korvansa haltijan kyvyltä vaikuttaa itseensä, vaikka Kuunsäteen pyynnöiltä kieltäytyminen olikin yhtä turhaa kuin päivänsäteen katsominen. 

 

Menninkäisten rotu oli kuolemaisillaan päivänsäteiden vuoksi. He vaelsivat aurinkoon kuin sopuli lauma jyrkänteelle. He retkahtivat aivan liian helposti, ja tummia ja tulisia kun olivat, he olivat myös valmiita tekemään ihastuksiensa vuoksi mitä tahansa.

Kuunsäteen kaunis ääni olisi siis saanut Kustaan matkustamaan vaikka linnunradalle, jos tämä olisi vain pyytänyt. 

 

He matkustaisivat vielä. Vielä matkustaisivat perkele, Kuunsäde ajatteli, matkien menninkäisen puheenpartta. Hän katsoi itseensä tyytyväisin ilmein kuinka menninkäinen alkoi valmistella konettaan.

*

Kuunsäde odotti jännittyneenä aikakoneessa. Hän oli antanut Kustaalle medaljonginsa, jonka avulla menninkäinen suoritti vielä viimeisiä kalibrointeja aikakoneeseen. Hillerin kuva ja maaginenpeili lähettäisivät heidät tarkasti tienristeykseen. Juuri siihen tiettyyn paikkaan, missä peili ja haltija-etsivä olivat ajassa kohdanneet. 

 

Vielä sittenkin, kun he olivat matkustaneet jäisi ratkaistavaksi muutama ongelma. Hillerin pitäisi nähdä Kustaa kävelemässä kadulla ennen kuin ryntäisi taloon. Tarina ei saisi muuttua liiaksi. Jo heidän läsnäolonsa teki muutoksia aikaan, ja jos aikaa peukaloi liikaa saattoi helposti menettää peukkunsa. Tai niin ainakin Kustaa väitti, joten isä piti napata samalla hetkellä, kun tarinoiden mukaan hän oli joutunut peiliin.

Lisäksi heille tulisi kiire päästä ajasta pois. Ei niinkään Kuunsäteen vuoksi, vaan Kustaan takia. Kustaan pitäisi päättää retkensä ennen kajastusta, ja Kuunsäde toivoi, että aika riittäisi. Auringon nousua pidempään he eivät voisi jäädä, mutta täytyisihän ajan riittää.

*

Kustaa sääti laitteita, tarkasti rattaat ja öljysi kiihdytyskiskot. Tarkasti in-putin ja out-putin. Kiristi hihnat ja kiilasi vempaimet kiroillen, ja pohtien tilannetta mihin oli joutunut. Kuunsäde ei tainnut aavistaa lainkaan, miten vaikeaa hänen oli keijukaisia vastustaa. Siitä oli perhana jopa tehty lauluja, Kustaa kiroili mielessään peläten aamunkoiton hetkeä, ja käänsi hilat osoittamaan menneisyyteen.

Yksikin päivänsäde oli liikaa. Hän voisi unohtaa anonyymit päivänsäteiden uhrit -yhdistyksen yölliset tapaamiset. Hän olisi jälleen koukussa, Kustaa jatkoi murehtimistaan.

Luolan valot aloittivat kiivaan välkynnän aikakoneen käämien rätistessä. Kustaa löi ÄLÄ KOSKE-kytkimeksi nimetyn ison punaisen napin pohjaan.

Luolan valot muuttuivat strobovaloiksi. Yrmy-Kustaa syöksyi hidastettuna kuin kuuluisa Hasselhoff, puhelinkopin näköiseen pömpeliin, missä Kuunsäde jo odotti kuumeisena.

Kondensaattorit vihelsivät korkealta keräten valtavasti virtaa itseensä. Sitten ne paukahtivat hiljaisiksi ja vapauttivat järkyttävän määrän sähköä lähettäen eriskummallisen parivaljakon valona menneisyyteen.

*

Kuunsäde katsoi ympärilleen. He seisoivat suurten valkoisten pariovien edessä. Vain ulkona seisova katulamppu levitti himmeää valoa verhojen läpi. Lakanat roikkuivat seinillä kuin aaveet ja kristallikruunu levittäytyi valtavana katossa. Sen kivet olivat kuin jäätyneitä sadepisaroita, jähmettyneenä taivaalle ilman varjojaan. 

 

Kustaa särki huoneen luoman illuusion Kuunsäteen mielessä varoittamalla koskemasta mihinkään. ”Tarinan piti tapahtua. Tapahtua tarinan piti. Koskea ei saa mihinkään.”

”Juokseppas Kustaa ulos”, Kuunsäde hoputti ja kiusallaankin selitti, mitä menninkäisen piti tehdä. ”Näyttäydyt vain ja hiivit sitten varjoissa takaisin.” 

 

”Kyllä minä osaan. Osaan kyllä. Perkele.” Kustaa noitui harmistuneena siitä, että Kuunsäde pääsi komentamaan ja poistui ulos huoneesta, ”et koske mihinkään!” 

 

Kuunsäde kurkisti ikkunasta ja oli haljeta onnesta nähdessään isänsä maleksimassa kadulla väsyneen näköisenä. 

 

Kustaa vaelsi yössä Hillerin ohi tervehtimättä. Kuunsäde seurasi kuinka tämä kiersi aidan ja palasi varjoissa takaisin. 

 

Kuunsäde säpsähti yht'äkkistä ääntä. Ääni oli kuin joku olisi avannut jonkinlaisen lukkomekanismin. Aivan samanlainen napsahdus kuin hänen medaljongissaan, mutta äärettömän paljon muhkeampi.

Melodia alkoi soida kaikkialta ja ei mistään. Se valitti kumeana kuolemaa ja ylisti heleästi syntymää. Kuunsäde kuuli kunnolla sen nyt ensikertaa, ja se kuulosti aivan unelmalta. Melodia oli jotain mitä hän oli aina janonnut, vaikkei ollut tiennyt sitä ennen kuin kuuli sen nyt. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan sitä tällaiseksi. Se kuulosti taivaalta. Se kuulosti helvetiltä. Se kuulosti kaikelta.

Kuunsäde astui esiin verhon takaa kuin se soittorasian kuuluisa ballerina. Hän ei voinut vaikuttaa omaan liikkeeseensä, ja tunsi pienen omantunnon vihlaisun ajatellessaan, tuntuiko Kustaastakin tältä hänen käsittelyssään? Hän otti askeleen kohti lakanan läpi hohtavaa peiliä samalla tavalla kuin viritetty vieterilelu, sitten toisen askeleen ja kolmannen. Hän oli juuri kurottamassa lakanaa seinältä, kun Kustaa tarttui häntä hartioista. Menninkäinen murisi valtavan soittorasian äänen yli, ”paradoksi perkele! Et aiheuta! Perkele!”

Kuunsäde oli tietenkin kiitollinen Kustaan teosta, muttei pitänyt yhtään menninkäisen äänensävystä. Kuunsäde antoikin avokämmenellään kunnolla pitkin menninkäisen korvia ja suuteli sitten tätä otsalle kiitokseksi pelastamisestaan. 

 

Menninkäinen piteli poskeaan. Mutisi jotain luolastaan, naisten ymmärtämisestä ja pimeydessä ikuisesti yksin vaeltamisesta, mutta seurasi kuitenkin Kuunsädettä kiltisti verhon taakse piiloon.

Joka ikinen peili oli ehtinyt jo syttyä täyteen loistoonsa lakanoiden alla, kuten ne syttyivät peikon tarinassakin. Kuunsäde vilkaisi ikkunasta varovasti kadulle ja näki Hillerin harmaan popliinitakin helman katoavan juuri hänen näkökentästään. 

 

Isä oli tulossa, Kuunsäde ajatteli. Isä oli nähnyt loisteen ja riensi tällä kertaa pelastukseen. Kuunsäde rukoili, että kaikki onnistuisi. 

 

Kuunsäde huomasi oudon hahmon kadulla. Sillä oli maalisuti toisessa kädessä ja pönttö toisessa. Hahmossa oli jotain tuttua, kun se viipotti määrätietoisen oloisena varjoihin. Näytti aivan siltä kuin hahmo olisi sadatellut mennessään. Peilit kuitenkin pimenivät, ja ovet lennähtivät äkisti auki kiinnittäen Kuunsäteen huomion käsillä olevaan tehtävään. 

 

Isä astui huoneeseen ja huhuili. Kaikki tapahtui aivan kuin peikon käsikirjoittamana.

Kuunsäde ei voinut olla ajattelematta, muuttuivatko peikon kertomat tarinat aikamatkustuksen takia? Ne olivat muuttuneet, mutta ei koskaan liikaa. Aivan kuten Kustaa oli sanonut aikamatkustuksesta, ”ei blaa, muuttaa blaa, liikaa blaa blaa blaa, peukalot blaa.” 

 

Peilit alkoivat jälleen hohtaa, isän huudahdusten säestämänä. Kuunsäde tarkkaili kärsimättömänä horisonttiin odottaen minä hetkenä tahansa esiin kurottavaa aurinkoa. Ensisäteet löytäisivät heidät hetkenä minä hyvänsä, ja hän saisi syleillä isäänsä jälleen. 

 

Kustaa pelkäsi toisen verhon takana tietenkin kuollakseen tasan tarkkaan samaa. 

 

Karmea paukahdus kilisytti katon suurta kristallihirviötä. Pari-ovet olivat paukahtaneet kiinni, kuten tarinassakin ja Kustaa astui esiin verhon takaa. ”Kiire! Meidän pitää toimia. Toimia pitää.” Kustaa tohisi, ja loi kaipaavan vilkaisun lähestyviä päivänsäteitä kohti olkansa yli. 

 

Kuunsäde tuijotti peiliin. Peilissä oleva hahmo oli kulkenut jo puolimatkan. Isä tuijotti peiliä, eikä kiinnittänyt mihinkään muuhun huomiota. ”Nyt!” Kuunsäde nappasi Kustaata kädestä ja syöksyi isänsä eteen katkaisten isän näköyhteyden peiliin. 

 

”Maja!” isä huudahti äidin nimen hätkähtäen hämmentyneenä transsista hereille. Aikakone heitti heidät juuri silloin takaisin Kustaan luolaan.

”Maja? Mitä tapahtuu? Kuka tämä harvahampainen mies on?” Hilleri heristi nyrkkiä menninkäiselle huomatessaan tämän pitelevän Kuunsädettä kädestä. ”Mikä noissa lyhyissä tummissa miehissä teitä naisia kiehtoo!” Hilleri raivosi. 

 

Kustaa ravisti käden nopeasti irti ja hieroi hajamielisen näköisenä tuuheaa otsan halki kiemurtelevaa kulmakarvaansa.

”Isä se olen minä”, Kuunsäde aloitti.

”Kuunsäde? Mitä? Miksi? Sinähän olet aikuinen. Missä äitisi on?” Kysymyksien tulva ryöpsähti Hillerin suusta. 

 

”Isä”, Kuunsäde syöksyi hölmistyneen isänsä kaulaan. Hilleri oli hetken vaiti ja antoi tapojensa vastaisesti tyttärensä halata.

Hilleri kuitenkin irrottautui nopeasti. Hän vaivaantui läheisyydestä. Sitten hän tunsi jotain putoavan takkinsa kaulukselta lattialle ja työnsi tyttärensä kokonaan syrjään. Kuunsäde itki! Hilleri etsi pudonneen kyynelen lattialta, laittoi sen taskuunsa ja aloitti ripityksen välttyäkseen tunteilulta.

”Säästä kyyneliäsi, tulet vielä tarvitsemaan niitä”, haltioiden onnenkyyneleet olivat kallisarvoisia niiden harvinaisuuden vuoksi. Oli lähes mahdotonta saada haltija itkemään ilosta johtuen heidän narsismiin kääntyvästä geeniperimästään. 

 

”Voisiko joku nyt selittää minullekin mitä tapahtuu?” Hilleri kääntyi Yrmy-Kustaan puoleen jättäen jälleen tyttärensä huomiotta.

”Sinä olet ja et ole. Sinun tarinaasi ei koskaan tapahtunut ja tapahtui. Sinä jouduit peiliin ja et joutunut. Lisäksi maailma on hypännyt sinulle kaksikymmentä vuotta eteenpäin, mutta sinä et ole vanhentunut. Ymmärrätkö?” Kustaa pauhasi kuin keväinen koski. 

 

Hilleri katsoi Kustaasta tyttäreensä ja näytti siltä kuin miettisi hyvää ohukaisreseptiä nyökyttelemällä hyväksyvästi ja pullistaen hieman alahuultaan. Hän kohotti lopulta hartioitaan ja vain hyväksyi Kustaan sanat, ”Okei. Minun täytyy nyt mennä. Minun on selvitettävä öljyttyjen ovien salaisuus. Sinuhen tapaushan selvisi. Hän on tanssimassa. Juttu ratkaistu.” Hilleri selvitti yleisölleen kuin se kuuluisa viulua soittava harrastelija etsivä. 

 

Kuunsäde jäi haikeana katsomaan harmaan popliinitakin helmaa sen hulmutessa uskollisesti hänen isänsä perässä. 

 

Äiti taisi olla oikeassa. Isä olisi varmaan pärjännyt hyvin omillaankin, Kuunsäde ajatteli allapäin. Tämä ei nyt mennyt niin kuin hän oli unelmoinut. Olisi pitänyt muistaa paremmin isän itsekeskeinen käytös. 

 

Kustaa kolisteli luolansa nurkassa ja etsi jotain raivosta kihisten. ”Perkele, perkele, perkele!” Kustaa kirosi kuin, no, Kustaa puhui kuin menninkäinen, enää yrittämättäkään puhua sivistyneesti.

Jokin oli saanut Kustaan aivan pois tolaltaan. ”Saa narsisti metsästää oikein tosissaan. Tosissaan saa metsästää.” Menninkäinen jatkoi rähinäänsä yhä, vaikka oli jo löytänyt etsimänsä. Kalusteöljy-purkin ja leveän sudin, ”Ei arvosta vaivaa yhtään. Yhtään vaivaa ei arvosta. Ei tytärtään, joka antaisi kaikkensa hänen puolestaan. Ei edes huomaa. Kyyneleenkin varasti.” Kustaa valmisteli aikakonettaan ja jatkoi monologiaan. ”Ei arvosta Kustaata. Ei aikakonetta. Ei pelastusta. Huomaa perkele vain oman napansa”, Kustaa löi punaista nappia ja katosi koneeseen.

Menninkäisen päätettyä retkensä tässä ajassa, elämä oli asettunut uomiinsa. Kuunsäde oli vaihtanut etsivänroolinsa pelkäksi avustajaksi ja antanut isänsä jatkaa toimistonsa johdossa. Etsivätoimisto oli kuitenkin saanut uuden nimen. Hilleri & Tytär.

Hilleri tutki suurennuslasin avulla asiakirjoja ja lehtileikkeitä parin viime vuosikymmenen suurimmasta mysteeristä. Joku availi öisin ovia ja entisöi niitä öljyämällä. Hilleri oli ottanut asiakseen selvittää, kuka tai mikä oli salakavalan saneerauksen takana.

”Oletko valmis matkustamaan kanssani, tyttäreni? Taisin keksiä missä isketään seuraavaksi.”

Kuunsäde hymyili maailman leveintä hymyä ja yritti säästellä niitä kallisarvoisia onnenkyyneliä sisällään, ”isä. En mitään muuta haluaisikaan, kuin viettää aikaa kanssasi.”

”Hyvä tyttö”, Hilleri pörrötti epähuomiossa täytettyä korppia pöydällään tyttärensä hiusten sijasta.

”Iskukohteet muodostavat kartalla kirjaimia. En vain aivan ymmärrä mitä sillä haetaan, siinä lukee 'Hirreli on murkku, murkku on Hirr.” Siinä ei ole mitään järkeä, mutta kuten sanoin, tiedän minne se iskee seuraavaksi. 

 

Kuunsäde lähetti mielessään kiitoksen Yrmy-Kustaalle sinne jonnekin ja toivoi, että isän lukihäiriö kestäisi onnellisesti heidän pitkän elämänsä loppuun asti.

Loppu