keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Odotus





Liisa istui kuistin keinussa ja katseli laskevan auringon hiipuvassa valossa pellon yli. Juhani ei saapunut hiekkatietä pitkin tänäänkään. Ehkä Juhani kuitenkin palaisi huomenna, Liisa toivoi, vaikka tiesikin sen olevan mahdotonta. Hän nousi jättäen keinun hiljalleen keinumaan itsekseen.


Vielä viimeinen kaihoisa vilkaisu metsänreunaan. Peura perhe oli saapunut syömään iltahämärän turvin jo kesannolle kasvanutta viljaa. Pelko siitä, että sadonkorjuu jäisi tänä vuonna tekemättä vihlaisi rintaa. Liisa käänsi katseensa punaisen itse ompelemansa mekkonsa helmaan ja pyyhkäisi ohimennen kyyneleen poskeltaan. Peurat muistuttivat Liisaa liian paljon onnen hetkistä joita he olivat Juhanin ja lasten kanssa kokeneet. Ne muistuttivat yhdessäolosta ja annetuista lupauksista.


Tuulenpuuska tarttui raollaan olleeseen oveen ja löi sen voimalla vasten seinää. Liisa hypähti ja nosti toisen käden rinnalleen. Ääni oli muistuttanut liikaa laukausta. Kuivuneet saranat valittivat oven sulkeutuessa ja Liisa kiirehti ovenkahvaan, ettei narina herättäisi nukkumassa olevia lapsia, jos paukahdus sitä ei ollut jo tehnyt. Hän astui tupaan ja veti oven varoen perässään kiinni, lukitsi sen ja jäi pimeyteen totuttelemaan silmiään.


Perintönä saatu kaappikello rummutti äänekkäästi kammarin nurkassa, mutta muuten oli aivan hiljaista. Lapset nukkuivat yhä. Leivinuunin tuliluukun rei'istä kajasti pehmeä valo ja ilmassa tuoksui aavistus palaneen puun käryä. Liisa veti syvään henkeä, kaikesta huolimatta se tuoksui kodilta, muttei enää tuntunut siltä. Ei ilman Juhania.


Liisa käveli uunille ja poimi pärekorista muutaman halon ruokkiakseen tulta. Hän jäi hetkeksi katsomaan kuinka hiillos nieli ahnaasti sille tarjotun polttoaineen. Rauhoittava rätinä asettui sopuun kaappikellon mekaanisen rytmin kanssa Liisan sulkiessa uuninluukun haikeasti hymyillen. Hän oli tehnyt päätöksen: Oli aika lopettaa odotus.


Liisa käveli ruokapöydän ääreen ja poimi jo hiirenkorville rypistyneen kirjeen käsiinsä. Ei kuitenkaan lukenut sitä enää. Hän tiesi lukemattakin mitä siinä luki. Muste oli levinnyt kohdista mihin kyyneleet olivat tippuneet, sitä ulkoa opetellessa. Se oli toinen virallinen kirje valtiolta. Ensimmäinen oli ollut osoitettu Juhanille. Tämä kirje hänen leskelleen. Hän laski sen käsistään takaisin pöydälle kuin se olisi polttanut ja yritti rauhoittaa vapisevia käsiään painaen ne vasten pöydälle levitettyä pellavaliinaa. Liisa nosti katseensa savusta aikojen saatossa tummuneeseen kattolistaan, pyyhkäisi otsalle valahtaneita hiuksiaan sivuun ja huokaisi syvään jättäen samalla mielessään hyvästit huoneelle, jossa oli kokenut paljon iloa ja rakkautta.


Liisa hiipi tuvan hämärässä kaappikellon ääntä kohti ja astui pienen kynnyksen yli kammariin. Lapset nukkuivat laajennusosassa, jonka Juhani oli saanut valmiiksi päivää ennen rintamalle lähtöään. Ainoastaan ohut läpikuultava verho erotti huoneet toisistaan. Liisa käveli verhon ohi ja jatkoi suoraan kammarin kaapille, missä Juhani piti revolveriaan ja poimi sen käteensä. Juhani ei ollut ottanut sitä mukaansa, vaan oli jättänyt sen heille turvaksi desantteja vastaan.


Juhani oli opettanut käyttämään sitä. Liisa tarkasti rullan, sulki kaapin ja käveli huoneita erottavan verhon luo raottaen sitä hieman. Lapset olivat niin viattoman näköisiä. Hän näki taivaalle nousseen kuun kalpeassa valossa kuinka Juho oli hakenut turvaa isosiskonsa kainalosta ja imi peukaloaan. Liisa katsoi tyhjin katsein lapsiaan ja kohotti kädessään tärisevän revolverin. Hän viritti iskurin aikeinaan tehdä se niin nopeasti kuin pystyisi, etteivät lapset enää heräisi ja tunsi hellän hipaisun niskassaan. 

 

Kosketus lähetti kylmät väreet pitkin hänen vartaloaan ja sai hänet epäröimään. Pieni henkäys korvalehdellä ja tunne siitä kuinka Juhani painautui hänen selkäänsä vasten sai hänet sulkemaan silmät ja antautumaan kaivattuun halaukseen.


Juhani pakotti Liisan asetta pitelevän käden hellästi vasten reittä, ja tuttu karhea ääni lausui hänen hiuksiinsa lupauksen ikuisuudesta. Mutta se ei olisi vielä. Silloin Liisa hyväksyi, ettei se joka odotti ollutkaan hän. Se oli Juhani. Ja lupaus odotuksesta lunastettaisiin vasta silloin, kun niin oli tarkoitettu. Vasta silloin kuistin keinu saisi heidät vielä kerran kantaakseen ja katsomaan yhdessä laskevan auringon purppuraksi värjäämää taivaankantta.


tiistai 27. kesäkuuta 2017

VANKI


 VANKI


”Psst. Hei, ootsä siellä?” Dan painoi posken vasten kylmiä kaltereita ja yritti turhaan nähdä viereiseen selliin.
”En ku lähin käymään pelissä.” Ääni vastasi hiljaa hetken päästä.

Dan hymyili ja ravisti päätään. -Mikä ihmeen kysymys toi oli? Tietenkin se on siellä. Vastahan hän näki kuinka vartijat taluttivat miehen käytävää pitkin ja paiskasivat kauhean metelin saattelemana piruparan naapuriin. Eihän se sieltä tietenkään mihinkään pääse, kuten ei hänkään.
Dan tönäisi itsensä irti kaltereista ja nosti patjaa. Hän otti piilottamansa peilinpalan, hivutti sen kaltereiden läpi ja katsoi sen kautta käytävää molempiin suuntiin. Käytävään johtava teräsovi oli suljettuna, kuten aina kun vangit olivat suljettuna selleihinsä. Toisessa päässä käytävä kääntyi tiukasti oikealle ja jatkui yhtä pitkänä tai lyhyenä, kuka mitenkin sen käsitti. Danille käytävä olisi voinut olla vaikka Eurooppaa halkova valtatie, kun taas vartijoilta kesti huononakin päivänä vain muutama sekunti saatella uusi asiakas viimeiselle sellille. Sellejä osastolla oli yhteensä kuusi, eikä täällä kukaan viipynyt kauaa. Sellit olivat melkein aina tyhjiä. Lukuun ottamatta Danin selliä ja Dania.

Dania ei kukaan hakenut pois.

”Et kuule arvaa, miten onnellinen oon ku sain juttuseuraa.” Dan sanoi ja yritti nähdä liikettä viereisessä sellissä. Edes jotain. Mutta ei nähnyt. Uusi kaveri ei ollut selvästikään juttu tuulella.

”Mitäs sä oot tehny?” Dan yritti uudelleen.

Hetkeen ei kuulunut mitään, mutta sitten tumma ääni aloitti sointuvan laulun. ”Mä tapoin miehen, sain maineen puukkojunkkarin – ”

”Ai, kiva. Yleensä tääl tapaa pelkkiä roistoja.” Dan sanoi väliin.

”Vaik itseäni puolustin”, mies antoi äänen kaiun vaieta ennen kuin lisäsi. ”Mä oon syytön.”

”Joo. Niin ne melkee kaikki sanoo.” Dan virnisti, kun näki peilistään sormien tarttuvan kaltereihin.

Mies hymähti ja jäi arvatenkin odottamaan, että Dan kertoisi itsestään.

”Mä en ees muista mitä oon tehny, mut vissii jotain aika karseeta, ku kerran oon täällä.” Dan sanoi ja nosti katseensa loisteputkiin, jotka aloittivat morsetuksensa.

”Mikäs valoja vaivaa?”

”Ne on aina tollaset.” Dan sanoi, ”Ei voi valtion hotellilta kummoista odottaa. Mut ruoka tääl on kuitenkin hyvää. Mitäs tilasit?”

”Tuplajuuston ja ranskalaiset.”

Dan kuuli kuinka mies nielaisi.

”Ja kokiksen.”

”Ruokaorkut.” Dan nyökkäili itsekseen.

”Mitä?”

”Nii se maistuu taivaalliselta vankilamoskan jälkeen. Onks pitkä aika?”

”Kaheksan vuotta.”

”Ja tänään loppuu.” Dan totesi.

”Tänään loppuu.”

Dan vetäytyi peremmälle selliinsä, kun käytävän teräsovi avautui. Kaksi vartijaa saattelivat mustaan pukuun pukeutunutta miestä, jonka Dan tunnisti papiksi. Toisella vartijoista oli mukanaan paperipussi, josta ilmoille tulvahti etäisesti tuttu, mutta niin eksoottinen tuoksu näille käytäville.
Pappi pysähtyi Danin sellin eteen ja katsoi hetken suoraan häneen. Sitten vartijat tönäisivät papin matkaan. Oli aivan hiljaista. Vain askelten kaiut värittivät hiljaisuuteen uuden kolkon sävyn. Kukaan ei puhunut mitään. Sitten vartija rikkoi maagisen hetken. Hetken, jolloin tuntui siltä kuin koko universumi heidän ympärillään olisi pidätellyt henkeään.

”Peräänny ovelta.”

”Käänny ympäri.”

Tutut kahden sanan lauseet kajahtivat laiskasti. Lauseet, jotka jokainen vartija opetteli ulkoa ennen kuin pystyi tylsällä mielellään edes kuvittelemaan pukeutumista univormuunsa. Tai niin Dan ainakin ajatteli ja hymyili kuvitellessaan vartijakoulun oppitunteja, joilla opeteltiin ulkoa komentoja, joita päästäisiin sitten tosipaikan tullen soveltamaan.

Sitten kuului aukeavan kalterioven ontto mekaaninen ääni ja hetken päästä kirkollista jargonia, mikä ei olisi voinut vähempää Dania kiinnostaa, mutta joka oli ilmeisesti monen muun mielestä kovin lohduttavaa. Vartijat pysyttelivät kunniottavasti vaiti papin ollessa äänessä.
Dan kävi istumaan kovalle punkalleen ja kuunteli tuttua kaavaa puolikorvalla. Lohduttavaksi tarkoitettuja sanoja siitä, miten Jeesukseen Kristukseen uskomalla pääsi parempaan paikkaan. Mutta ei sinne silti päässyt, vaikka kuinka uskoi ja katui. Jokainen vastasi teoistaan itse. Eikä tekojaan saanut katumalla katoamaan.

Dan hätkähti sellin oven sulkeutumiseen. Askeleet tulivat lähemmäksi. Kolmikko ohitti sellin vilkaisemattakaan Daniin. Sitten oli jälleen hiljaista.

”Monta tuntia?”

”Tunti.” Mies vastasi. ”Onneksi tämä viimein loppuu.”

”Meinaatko?”

”Joo. Mä alan olee väsyny tähän kaikkee – tulee viimein se viimenen rivi mun elämänkertaan. Vaikka – ”

Dan odotti, että mies jatkaisi ja käveli kaltereille, mutta mies ei jatkanut, ”vaikka?”

”En mä tällästa osannut kuvitella, sitä että se näin päättyy.”

”Mitäs sä kuvittelit?”

”No, ennemminkin rannalla jossain Bahamalla.” Mies naurahti, ”toisessa kädessä munat ja toisessa kookospähkinä, jossa on semmonen pieni sateenvarjo ja joku värikäs pilli. Kuolla tiiätsä vanhana johonkin sydäriin, kun joku timmi yläosattomissa oleva nuori tyttö kuin maitokahvi juoksee hakemaan harhautunutta lentopalloaan aurinkotuolin jalkopäädystä.”

”Aika kaukana ollaa Bahamalta.”

”Joo.”

”Mut, voithän sä kysyä vaik toi sun pappis riisuis paidan pois”, Dan sanoi ja lisäsi, ”näytti olevan sekin aika timmissä kunnossa.”

Dan kuuli naurahduksen.

”Ehkä jätän väliin.”

Ovi kävi taas. Dan vetäytyi peremmälle selliin. Tällaista se oli aina, kun alkoi tapahtua, niin sitten tapahtui koko ajan.

Askeleet lähestyivät. Dan tunnisti hänelle tutun äänen ja värähti. Osin lähes kunnioittavasta pelosta ja osin äärettömästä inhosta äänen lähdettä kohtaan.

”Täällä pitäisi laittaa valot kuntoon.” Vankilanjohtaja sanoi kävellessään Danin sellin ohi.

Vartijat olivat niukkapuheisia, mutta eivät rikkoneet etikettiään vastatessaan kuin yhdestä suusta: ”kyllä johtaja.”

”Kyllä johtaja.” Dan tuhahti ivallisesti ja pyöräytti silmiään.

Kolmikko pysähtyi. Vain loisteputket jatkoivat naksumistaan välkkyen päälle ja pois.

”Sanoitteko jotakin?” Vankilanjohtaja kysyi.

Kukaan ei vastannut mitään. Dan epäili vartijoiden kohauttelevan olkapäitään ja puistelevan kilpaa päitään kysymykselle.

”Valot todellakin pitää laittaa kuntoon.” Vankilanjohtaja jatkoi rikkoakseen syntyneen hiljaisuuden.

Dan kuuli jälleen käskyt.

”Peruuta kaltereille.”

”Pujota kädet.”

”Peräänny ovelta.”

Vanki oli hiljaa. Hänellekin käskyt olivat tuttuja ja niitä oli paras noudattaa. Vastaan pyristely aiheutti vain turhaa kärsimystä, ja sitä todellakin kannatti nimenomaan tänään välttää. Voisihan olla, että nukutus- tai kipupiikki jäisi saamatta, jos heittäytyi hankalaksi. Oli niinkin käynyt, Dan tiesi sen omakohtaisesti varsin hyvin.

”Oletko valmis kohtaamaan luojasi?” vankilanjohtajan ääni kaikui, ”Hyvä – Jätä hyvästit vankilaelämälle, sillä tänään se päättyy.” Vanha mies lisäsi miltei hilpeästi.

Vanki, – laulaja ja puukkojunkkari –, käveli valkoisissa haalareissaan edeltä. Jalkakahleet olivat jätetty laittamatta, mutta kädet olivat sidottu selän taakse raudoilla.

”Hyvää matkaa”, Dan kuiskasi sellin perältä. Valot sammuivat sellistä ja käytävältä. Sitten ne syttyivät käytävälle, mutta selliin Dan ei niitä enää antanut sytyttää.

Kohtaloonsa alistunut mies käänsi kasvonsa Danin suuntaan ja hymyili vaisusti. Hänen silmissään heijastui avoin pelko ja kasvoilta paistoi lohduttomuus. Sitten mies heilautti päätään ja lausui: ”sitä samaa ystävä – sitten kun se aika koittaa.”

Vankilanjohtaja vilkaisi pimeään selliin ja jatkoi matkaansa. Hän ei tehnyt elettäkään, että olisi pannut Dania merkille. Ei kukaan niin yleensä tehnyt. Dania ei kerta kaikkiaan pantu merkille niiden toimesta jotka olivat vielä tukevasti elävien kirjoissa.
Toinen perässä kulkeneista vartijoista kuitenkin pysähtyi sellin ovelle ja astui askeleen lähemmäksi katsoakseen tarkemmin. Tätä vartijaa Dan ei muistanutkaan aikaisemmin nähneensä, ja tässä oli jotain muutakin, Dan ilahtui.
Vartija piteli pamppua löysästi kädessään ja kolisteli kaltereita sillä.

”Kenelle se puhui?” Vartija käänsi päätään muiden suuntaan.

Dan astui ovelle ja veti kasvonsa irveeseen.

Vartija käänsi päänsä ja vastasi hetken Danin katseeseen.

Dan seurasi kuinka ymmärrys näkemästään levittäytyi miehen mieleen. Se levisi samaa tahtia kuin pupillit tämän ammolleen rävähtäneissä silmissä. Dan rytkäytti kaltereita tehostaakseen läsnäoloaan, antoi mustien huuliensa vetäytyä ja paljasti terävät sahalaitaiset hampaansa.
Miehen pamppu putosi kalterien välistä sellin puolelle, kun mies kompuroi taaksepäin ja istahti käytävälle nojaamaan seinään.
Vartija nosti vapisevan kätensä ja osoitti Dania.
Dan sähähti ja palautti kasvonsa normaaliksi. Sitten hän vetäytyi takaisin pimeään selliinsä.

Toinen vartijoista juoksi auttamaan kollegaansa.

”Mitä – mikä tuli?” Vartija kyykistyi lyyhistyneen toverinsa puoleen ja katsoi tämän osoittamaa tyhjää selliä, johon loistevaloputki oli juuri välähdellen syttymässä.
”Sel – sellissä – Siellä oli joku.” Vartijan kasvot olivat valahtaneet verettömiksi.

”Ei siellä mitään ole. Ne kummitusjutut ovat vain tarinoita.” Vartija auttoi kaverinsa ylös, tuijotti epäluuloisena tyhjää selliä ja lähti ohjaamaan vastaan hangoittelevaa kaveriaan pitkin käytävää. ”Eikä tohon selliin laiteta ikinä ketään. Siihen ei taida edes olla avainta.”

”Mä pudotin pamppuni sinne – ” vartija riuhtaisi itsensä irti ja palasi tyhjän sellin luokse. ”Se on kadonnut. Se – Se mies – Se demoni vei sen.”

”Höpö höpö. Taisit unohtaa työvälineesi – mistä muuten jutellaan hetki myöhemmin.”

Miehet väittelivät kunnes teräsoven kolahdus katkaisi äänet kuin kapellimestarin puikko sinfonian jättäen kuolemansellit ummehtuneeseen hiljaisuuteen. Valot välähtivät sammuksiin lukuun ottamatta Danin sellin valoja. Dan istui pedillä ja katseli vartijan pudottamaa pamppua käännellen sitä käsissään. Sitten hän vääntäytyi hieman toiselle kankulleen ja piilotti pampun patjan alle, muiden vuosien varrella löytämiensä esineiden joukkoon. Dan kävi pitkälleen, risti kädet tyynyksi niskansa alle ja sulki silmänsä. Hän antoi valon välähtää sammuksiin ja jäi odottamaan seuraavaa juttukumppania, joka olisi riittävän lähellä kuolemaa kuullakseen ja todella nähdäkseen hänet. – Mitenhän vartija kuolisi? Toivottavasti hän oli aiheuttanut jotenkin tämän kuoleman, Dan ajatteli, ja toivoi pian pääsevänsä juttelemaan, pyövelinsä, vankilanjohtajan kanssa kahdestaan.

”Silmä silmästä – Hammas hampaasta.” Kaikui tyhjällä ja pimeällä kuolemantuomittujen selliosastolla. ”Minulla on kaikki maailman aika.”

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Sienen viemää




Hänen oli pakko istuutua alas. Istua siihen järkyttävän suureen keikkuvaan nojatuoliin, jonka oli sijoittanut olohuoneen nurkkaan. Kädessään hän piteli A4-kokoista kirjekuorta. Lähettäjäksi oli merkitty Gummeruksen kustannusosakeyhtiö värikkäin toivoa herättävin kirjaimin.

Jaakko avasi kuoren pidellen sitä liki pyhästi. Avasi sen aivan varovasti taitoksen kohdalta ja hivutti kirjeen piinaavan hitaasti esille.
”Saatana! Saatanan saatanan saatana!” Jaakko pomppasi ylös tuolilta rutistaen kirjettä nyrkissään ja alkoi nytkyä kuin sadetta pyytävä shamaani keskellä olohuoneen mattoa. Heilui kunnes esitteli jykevän sohvapöydän jalan isovarpaalleen. Silloin hän alkoi myös ulvoa ja hypellä.
Kuka tahansa itseään kunnioittava shamaani olisi ollut ylpeä Jaakon vaativista liikkeistä. Jaakko ei kuitenkaan janonnut shamaaniksi. Hän halusi kirjailijaksi.

Valitettavasti käsikirjoituksenne ei tällä kertaa mahtunut mukaan kustannusohjelmaamme. Jos kustantajalla olisi ollut yhtään sydäntä, hän olisi vastannut ”tälläkään kertaa”, Jaakko ajatteli. Ainakin hänen vuosien työnsä olisi silloin edes jollain lailla huomioitu kirjeessä. Hänet olisi jotenkin pistetty merkille. Nyt hän oli vain yksi hylätyistä satojen muiden joukossa. Vaan ei olisi enää kauaa.

Jaakko nilkutti olohuoneesta kohti keittiötä. Isovarpaasta säteilevä kipu melkein ajoi hylkäyskirjeestä hänen mieleensä nousseet myrskypilvet tieltään. Mutta vain melkein. Hänen mielensä myrskyyn olisi vain yksi lääke, joka saisi seesteen palaamaan. Kirje, joka ei alkaisi valitteluilla.
Jaakko valutti lavuaariin vettä. Odotti, että vesi vaihtaisi väriään ruskeasta juomakelpoiseksi ja täytti lasinsa. Vanhat putket aloittivat kolkottavan ääntelyn.
”Hiljaa!” Jaakko huusi kohti viemärin synkkiä syvyyksiä ja äänet vaimenivat. Hän kääntyi nojaamaan vasten tiskipöytää ja vei lasin huulilleen. Pitäisiköhän etsiä joku sopiva kirjoituskilpailu netistä? Vähän vetristellä sormia ja kaivaa mielensä perukoilta, jokin maailmaa mullistava pieni tarina, hän ajatteli.
Jaakko istahti pienen keittiönpöydän ääreen, jolla piti kannettavaansa ja heilautti hiirtä. Hän asetteli vesilasin tietokoneen vasemmalle puolelle, melkein pöydän reunalle asti. ”Ei kahta, ilman kolmatta.” Jaakko mutisi ja muisteli miten paljon työtä voi huolimaton käden heilautus teettää. Nyt hän säilytti asiakirjojaan ulkoisella kovalevyllä ja sen lisäksi pilvessä. Ei kaikkia munia voi yhteen koriin laittaa, varsinkaan jos kyseessä on hänen tuotoksiensa kaltaiset kultamunat.

Jaakko naputteli salasanansa vuoden vanhaan Acer-merkkiseen kannettavaansa ja työpöydän taustakuva välähti näytölle. Siinä tummiin pukeutunut virkaveli vihreässä myssyssään oli kyyristynyt sulkakynä kädessään oman tuotoksensa päälle. Kynttilän luomat varjot olivat vangittu mestarillisesti. Kuva oli kopio vanhasta öljyvärimaalauksesta, ja sanottiin että kuvassa oli itse Shakespeare. Jaakko kuvitteli mielessään, että kuvassa työn alla saattoi olla jokin Williamin kuuluisista tragedioista tai kansan rakastama komedia. Ehkä jopa yksi kadonneista töistä, joista nykypäivänä harva edes tiesi.

Jaakko napsautti työpöydän kulmaan sijoitettua pikakuvaketta ja kirjautui sisään Risingshadow-foorumille. Hän selasi nopeasti uudet viestit ja naputteli foorumille nenäkkään vastauksen, unohtaen täysin ajatuksensa kirjoituskilpailuista.
Sen sijaan Jaakko siirtyi jälleen lukemaan Ilkka Remeksen-blogia, jossa Remes oli listannut kuinka kirja tehdään. Jaakko kävi tarkistuslistaa läpi ja hymyili pitkästä aikaa edetessään listassa kohti loppua. Seuraava teksti tehtäisiin tarkasti listan opastamana. Keittiön seinällä roikkui korkkitaulu, johon oli nuppineuloin kiinnitetty muistilappuja. Koko käsikirjoituksen runko, henkilöhahmoineen ja taustatietoineen. Hän oli kirjoittanut tarinasta synopsiksen ja treatmentin. Jopa vaihtoehtoisen lopun romaanilleen.

Jaakko eteni listalla kunnes vakavoitui. Remeksen mukaan kaikkein tärkeintä kirjoittajalle oli löytää hyvät esilukijat. Itseasiassa Remes sanoi hyvien esilukijoiden olevan tärkeintä koko kirja projektissa. Lukijat nimittäin olivat Remeksen mukaan, SE, tärkein asia. Jaakko kurtisti jälleen kulmiaan informaatiolle ja nyökytteli hyväksyvästi. Hän oli nyt kirjoittanut tulevan kirjansa vain lukijoille, eikä itselleen.
Jaakko pääsi listan loppuun ja sulki haaveksivasti silmänsä. Viimeisenä listalla oli kirjan julkaisu. Siihen hän tähtäsi hinnalla millä hyvänsä.

Hyvien esilukijoiden hankkiminen oli osoittautunut todella aikaa vieväksi, mutta lopulta Jaakko uskoi, että oli heidät löytänyt. Hän oli jättänyt ilmoituksen foorumille, seulonut tarkasti sopivat ehdokkaiden joukosta ja lopulta tavannut heitä henkilökohtaisesti. Hän oli valinnut joukosta kaksi. Valitut olivat jopa aiemmin kuuluneet kirjoituspiiriin. Kirjoittaneet ja lukeneet niin pitkään kuin muistivat ainakin omien sanojensa mukaan. Nyt he saisivat auttaa häntä mestariteoksen julkaisemisessa.

Jaakko pienensi selaimen ja avasi Openoffice-tiedoston. Rullasi nopeasti koko kolmesataa sivuisen kirjoituksensa alusta loppuun, ja printtasi tekstin kellarin molempiin tulostimiin. Sitten hän joi vesilasin tyhjäksi, nousi ylös ja vei lasin tiskialtaan reunalle. Isovarpaan polttava kipu oli muuttunut vaimeaksi jomotukseksi.

*

Jaakko oli kuulevinaan tiskialtaan viemärin kautta kellarista kantautuneen, ”voi tsiisus”, parahduksen. Hän oli toivonut, että esilukijat olisivat olleet hieman hienotunteisempia. Niin ei kuitenkaan ollut asian laita. Herranjumala sentään! Ei todellakaan ollut. Jos hän olisi tiennyt miten vaikeaa ja välillä nöyryyttävää oli ottaa palautetta vastaan, ei hän ikinä olisi esilukijoita hankkinut. Ainakaan näitä kahta.

Ei hän edes ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä hänelle sanottiin. Rinnastuskonjuktion preposition objektit puuttuvat lauserakenteesta tai personifikoimisen on todellakin loputtava. Metaforien ja aforismien jatkuva vyöryttäminen ei ole puoliksi tietokirjallisessa tuotoksessa mitenkään toivottavaa. Ynnä muuta sellaista, mistä hän ei oikein saanut kiinni. Yhtä kaikki teksti oli kuulemma paskaa ja sen lukeminen kuin kelluisi kiirastulessa. Yhteenvedon hän oli sentään ymmärtänyt, samalla kun väisteli esilukijoidensa häntä kohti heittelemiä jälkiruokalautasia ja aterimia. Sitä hän ei tiennyt johtuiko raju mielenosoittaminen teksteistä, vai siitä että hän oli siepannut heidät.

Viikot kuitenkin vierivät vääjäämättä eteenpäin ja Jaakko oppi kokoajan. Sekä kirjoittamisesta, että sieppaajan pikkutarkasta ammatista. Pilkkusääntöjä oli harjoiteltu ja ruokailuvälineet olivat vaihtuneet kertakäyttöisiin. Tekstistäkin oli luultavasti tullut parempi. Ainakin esilukijat yrittivät nyt tosissaan. Hän oli selittänyt päästävänsä heidät vapaaksi kahleistaan vasta sitten, kun hän saa kustannussopimuksen. Arvostelut olivat muuttuneet pehmeämmiksi ja he olivatkin ehdottaneet paljon muutoksia tulevaan kirjaan.

Jaakko hiipi kellariin johtavalle ovelle ja jäi hiljaa kuuntelemaan.

”Luitsä sen toisen luvun alun?” Ääni sanoi.

Jaakko ei tiennyt kumpi naisista puhui.

”Emmä pystynyt enää. Ihan kauheeta. Me ei ikinä päästä täältä pois, jos se ei kirjota mitä me sanotaan.”

”Ei niin. Kuuntele,” toinen naisista alkoi lukemaan tekstiä. ”Pikku-Esa tapitti edessään suureksi kasvavaa tattia silmät suurina ja hymyili valloittavasti. Esa otti sen käteen, ja tiesi ensi hetkestä asti pitävänsä siitä miltä se tuntui.”

”Hyvä jumala!” Toinen naisista voihkaisi, ”toi kuulostaa edelleen kuin se olisi jostain pornolehdestä.”

”Joo, eikä kolmas lukukaan hyvältä kuulosta. Kuuntele”, nainen jatkoi lukemistaan. ”Esa tykkäsi kovasti katsella Karvarouskuja. Sitä miten ne näyttivät hänen silmissään himoittavilta. Esa ei malttanut odottaa, että pääsisi vähän maistelemaan niiden sisältämää mehukkuutta.”

Toinen naisista huokaisi kuuluvasti. Jaakko kuuli sen nyt raollaan olevan kellarin oven takaa selvästi.

”Mä korjasin ton kohan jo ihan varmasti. Kirjoitin siihen, että Karvarouskut erottuvat sienimetsässä selvästi. Ja kun on vaivaa hieman nähnyt ja lopulta saanut ne ryöpättyä ja pannulle paistumaan tuoksu vie kielen mennessään.”

Jaakko oli laskeutunut puoleen väliin kellariin johtavia rappusia ja istuutui portaille näkymättömiin kuuntelemaan, kun toinen naisista luki tekstiä läpi.

”Ei se oo korjannut täältä juuri mitään. Ei edes sitä, että kyllä Esa tietää miten herkkutatti huokaa, kun sitä hinkkaa kunnolla. Eiku odotas,” nainen hiljeni hetkeksi. ”On se sentään sen kermakastikkeen purskauksen suupielestä poistanut ja mennyt meidän ehdotus läpi. Esa sieniviljelijänä tietää herkkutatin pesemisen tärkeyden. Muuten kermakastike saattaa maistua multaiselta.”

”Toi on edelleen ihan järkkyä. Ei siitä saa sitä perverssiä pohjavirettä millään pois.”

”Joo. Mä en käsitä. No ainakaan tälle ei oo tulossa jatkoa, kun Esa lopussa erehtyy haukkaamaan värillään viekoittelevaa kärpässientä, jota ei ollut houkutuksesta huolimatta aiemmin uskaltanut maistaa, mutta oli lopulta antautunut himojensa vietäviksi. Nielaissut ja kuollut.”

”Ei sen niin tarvitse mennä!” Jaakko innostui ja rymisteli viimeiset askelmat kellariin. ”Minulla on siihen vaihtoehtoinen loppu olemassa.”

”Voi luojan tähden ei!” Molemmat naiset sanoivat yhteen ääneen.

”Minulla olisi materiaalia, vaikka kokonaiseen trilogiaan. Niitähän nykyään suositaan.” Jaakko jatkoi, eikä ottanut kuuleviin korviinsa naisten sanoja. Kuten ei ollut tähänkään asti ottanut, jos naisilta kysyttäisiin. ”Ja, mikä parasta. Nyt minulla ei ole mitään muuta kirjoitusprojektia kesken. Voin keskittyä Sienen viemää jatko-osiin.” Jaakko viittasi aiemmin aamulla saapuneeseen kirjeeseen, joka oli lyönyt viimeisenkin naulan hänen edellisen tuotoksensa arkkuun.

Ei Jaakko ollut odottanut mitään suosionosoituksia, muttei sitä hiljaisuuttakaan mikä kellariin virisi. Yleensä naiset olivat paljon puheliaampia, kun hän kävi heitä tervehtimässä. Jaakosta tuntui kuin sana "jatko-osiin", olisi jäänyt kaikumaan seinistä. Siltä se tuntui myös naisista, joista nuorempi tarttui itseään kaksin käsin kaulasta ja rojahti kellarin betonilattialle makaamaan.

”Kamalaa”, vanhempi nainen kirkui. Eikä lainkaan sitä, että hänen ystäväänsä oli alkanut heikottamaan.

Jaakko ei ehtinyt ajatella juurikaan, mitä oli tekemässä ja otti harppauksen kohti kohtauksen saanutta esilukijaansa. Hän ei vielä sillä hetkellä tiennyt, että hänen kirjailijan uransa oli tullut päätökseen. Mutta seuraavien viikkojen aikana ajatus juurtui lähtemättömästi hänen tietoisuuteensa. Jaakolle oli tullut uutena tietona myös se, että vanhemmalla naisella oli musta vyö Judossa. Ja miten helposti hän oikeastaan oppi kantapään kautta uusia asioita.

*

”Onko hyvää?” Nuorempi naisista kysyi Jaakolta.

”Sitä riittää vielä pariksi viikoksi.” Vanhempi naisista komppasi kohtalon sisartaan hymyillen leveästi.

Jaakko ei vastannut mitään. Hänet oli vuorostaan kahlittu nilkasta seinään, ja hän keskittyi nyt ainoastaan nielemiseen. Jaakko mulkoili tummuneiden kulmiensa alta myhäileviä naisia ja pakotti sienillä maustetun sellukeitoksen kurkustaan alas. Naiset olivat tehneet Jaakolle ehdotuksen. Jos hän söisi kirjaimellisesti jokaisen sanansa ja lupaisi olla vastaisuudessa kirjoittamatta, muuta kuin korkeintaan oman nimensä. He eivät puolestaan ilmoittaisi sieppauksesta poliisille. Eihän Jaakolla ollut oikeastaan vaihtoehtoja. Hänen oli tartuttava tarjoukseen, jos mieli olla jatkossa vapaalla jalalla. Joten naiset sitten silppusivat kaiken hänen tulostamansa Sienen viemää -tekstin ja pakottivat hänet nielemään sen kurkustaan alas. Kovalevyt ja pilvipalvelu tyhjennettiin. Jälkeäkään tekstistä ei jätettäisi. Naisten omien sanojen mukaan he olivat tehneet hemmetinmoisen palveluksen jälkipolville ja jälkipolvien jälkipolville.

Minuuttinovelleja (100sanaa)




Makupala

Makea makupala vielä, Tyyne lausui niin hiljaa, että vain huulien pieni liike paljasti hänen mitään lausuneen. Varovainen vilkaisu kirkuvan värikästä käytävää molempiin suuntiin, ja sitten hämäys.
Katosta ilmeettöminä tuijottavat muoviset silmät esittivät välinpitämättömiä, mutta niitä todella oli syytä varoa. Tyyne poimi patukat vapiseviin käsiinsä, esitti lukevansa pienellä präntättyä tekstiä ja avasi laukkunsa kaivaakseen silmälasit. Samalla toinen patukoista sujahti tarkasti laukkuun ommeltuun salataskuun. Tyyne palautti päätään pyöritellen toisen patukoista hyllyyn, ja lähti pupillit laajenneina kohti ulko-ovia.
Vanhuuden tuomat vaivat tuntuivat kadonneen hetkeksi kokonaan. Jännitys, riemu ja syyllisyys risteilivät ryppyisen naamion takana. Kaupan ovesta kaamokseen katosi jälleen nuori tyttö lyhyin askelin kiiruhtaen.




Se on hän

Kuvotus. Tunteen saattoi laukaista lähes mikä tahansa arkinen asia. Vellova meri, tuulessa huojuva heinikko tai kuten nyt ihmiset, jotka tönivät toisiaan alemmassa kerroksessa.
Etsivä sulki silmänsä ja tukeutui kaiteeseen tiukemmin. Kylmä hiki valui otsalla hänen pakottaessa hengitystään tasaantumaan. Silmäluomien taakse piirtynyt kuva raatokärpästen päämäärättömästä tanssista pakotti etsivän avaamaan silmänsä. Hän etsi asiakkaiden joukosta mitä tahansa poikkeavaa.
Kaikki uhrit olivat valikoituneet kauppaketjun hulluilta päiviltä. Murhaajan täytyi olla yksi kylki kyljessä tarjousten perässä juoksevista ihmisistä. Joku joka ei juossut. Joku joka seuloi ihmisiä samalla tavalla kuin hän.
Etsivä nosti katseensa vain kohdatakseen toisen.
Tunnistamisen jähmettynyt hetki parven vastakkaisissa päissä.
Hetki ennen toimintaa.




Sormenjälki

Kirjoituspöydän takaa pilkottivat skottiruudullisiin sukkiin puetut koivet. Viimeisen kerran oli uhri oikaissut itsensä, tuijottaen epäuskoisen näköisenä murhaajaansa, etsivä päätteli ja piilotti suurennuslasinsa takkinsa taskuun.
Hän oli löytänyt saman sormenjäljen ovenkahvasta, murha-aseesta ja valokatkaisimesta. Etsivä oli asettanut muovikolmiot ilmaisemaan löydöksiään ja tarttui rinta ylpeydestä kohoillen puhelimeensa ilmoittaen esimiehelleen tehneensä rikospaikalta ratkaisevan löydön.
Rikospaikkatutkijoiden saavuttua paikalle sormenjälkiä ei enää löytynyt, vaikka kuinka magneettijauhetta tumputti paikkoihin missä niiden piti olla.
Tutkijat silmäilivät syyttäen etsivää, etsivä puolestaan tutkijoita.
Etsivä tarttui suurennuslasiinsa ja kumartui tarkastamaan valokatkaisinta. Näki jäljen, pyyhki suurennuslasinsa linssin huomaamattomasti ja jätti tutkijat tekemään korvaamatonta työtään siinä toivossa, että edes yksi jälki löydettäisiin.





Lupaus

Hengitys vinkui kuin ruosteinen sarana, rinta kohoili rasituksesta ja sydän löi lailla patarummun. Se antoi mielen sinfonialle pohjaväreen. Silmissä tanssi kymmenet tähdenlennot hänen kohottaessa katseensa mäen alla leviävään maisemaan. Hän tunsi olevansa elossa. Nosti kädet lanteilleen ja hymyili. Hymy oli sellainen voittajan leveä virnistys, mistä ei mitenkään voinut erehtyä.

Uutenavuotena itselle tehdyn lupauksen seuraus, joka seurasi mukana minne tahansa hän menikin. Hän seisoi kymmenen kiloa kevyempänä kotikuntansa jyrkimmän mäen päällä, eikä haikaillut vanhaa minäänsä. Sitä, joka haaveili sokerista ja mukavasta nurkasta pehmeällä kulmasohvalla. Hän veti keuhkoihinsa helmikuun taikaa ja pukeutuisi vanhoihin farkkuihinsa toukokuussa. Mikä tärkeintä hän vihdoin oli ylpeä itsestään. 





Kielletty raketti

Poika juoksi kauemmas asutuksesta. Pellon yli kohti metsänlaitaa. Suunnitelma oli ollut kaksivaiheinen. Ensin hän hiipi veljensä huoneeseen. Raotti ovea ja ryömi kohti komeroa.
Raketit olivat olleet muovipussissa komeron lattialla. Rapisevat muovikääreet melkein paljastivat hänet, mutta veli ei herännyt. Käänsi vain levottomasti kylkeään.
Saunalta napattu tulitikkurasia rytmitti juoksua, jokaisella askeleella rapisten. Poika syöksyi polvilleen heti saapuessaan aukiolle ja iski varastamansa ilotulitteen hankeen. Punakeltainen pahviputkilo pilkotti puoliksi lumihangesta odottaen kipinää. Ensimmäinen tikku sammui heti, mutta toisella lanka syttyi. Poika kiljahti riemusta, paeten taivaalle tuijottaen. Räjähdys oli paljon suurempi kuin hän odotti ja kävellessään takaisin riemu vaihtui katumukseen. Äiti odotti portailla kasvot synkkinä.
 
















Vaikka sitten helvettiin

Vaikka sitten helvettiin

Outoa, mutta eniten ehkä kaipaan vesisadetta. En sellaista kovaa mitä syksyllä tulee, vaan sitä kevyttä kesäsadetta. Sitä sinistä hetkeä, ja huumaavaa tunnetta kun levittää kädet sivulle. Kääntää kämmenet ylöspäin ja antaa veden valua sormien välistä. Muistan sen lapsuudestani kuin elokuvasta, jossa katselen itseäni pyörimässä kädet levällään vesilammikoiden keskellä. Pystyn melkein haistamaan raikkauden sateen jälkeen, kesän tuoksun. Tiedäthän sen tuoksun? Ja sen, ettei sellainen sade edes kastele? Kai sinä sen tiedät?

Joko mennään?

En minä itseni takia sitä pyydä, vaikka helpotushan se olisi vaan lasteni takia. He ovat nähneet jo ihan tarpeeksi sairaalaa. Sitähän sanotaan, että lapset maksavat vanhempiensa synneistä. Eivätkö he ole maksaneet jo tarpeeksi? Hyvästelleet tarpeeksi.

En saanut itse hyvästellä isääni...

Ette tainneet vaihtaa sanaakaan, kun tuli hänen aikansa? Isä oli yhtä hiljainen kuin sinä ja lähti saappaat jalassa rankametsästä, mutta sinähän sen paremmin taidat tietää. Olithan silloin läsnä.

Minä olen aina ollut tällainen hitaampi kaikessa...

Kuule? Eihän se enää sitten satu? Et löytänyt minua silloin, mutta en minä sinua syytä. Palomiehilläkin otti aikansa minut sieltä autonromusta löytää. Mutta sitä minä en ymmärrä miksi hylkäsit. Miksi jätit kuoren? Sinä tiesit, että niskani katkesi samalla hetkellä, kun he saivat minut irti. Kipu viilsi syvältä, mutta ehkä minä sen ansaitsin. Ehkä se oli hinta siitä, että ohjasin kallioleikkaukseen. Siitä, että päätin ajankohdan itse. Maksoinko tarpeeksi?

Eikö nyt olisi jo aika?

Minä olin kuitenkin aina hyvä. Otin muut huomioon ja olin rehti. Olin tarpeeksi. Olinhan minä tarpeeksi? Vaikka ethän sinä sitäkään taida kertoa, ethän?

Voidaanko kuitenkin mennä jo? Minä olen valmis. Olen maannut riittävästi kuin kuollut. Kyllä minä sen osaan.

Mennään jo. Vaikka sitten helvettiin, kunhan mennään.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Noita juttu

Radiossa laulettiin Kiitos Luojan, ja musta kissa kiehnäsi jaloissa.
Sohvan alta täytyy kyllä siivota paremmin, Maire päätti maatessaan olohuoneen kirjavalla räsymatolla. Mitä ihmisetkin ajattelisivat, jos joutuisivat jahtaamaan villakoiria samalla, kun tekisivät surutyötään hänen lähdettyään. Hän oli aina pitänyt kotinsa putipuhtaana, eikä vanhoilla päivilläänkään ollut luopunut siitä periaatteesta, vaikka kunta oli hövelisti tarjonnutkin siivousapua.

Ei hän askareisiinsa apua ollut kaivannut vaan edes jollain lailla säädyllisen eläkkeen. Hyvä että edes vuokran sai maksettua niillä almuilla mitä kansaneläkelaitokselta herui.
Ei tullut Kela vastaan ei, mutta ei hän toimettomaksi ollut jäänyt. Hän oli katsonut pahalla silmällä sitä ylimielistä virkailijaa. Saa vielä syylän nenäänsä, Maire hykerteli, oppiipahan olemaan kiusaamatta näennäisen harmittomia mummeleita.
Olivat evänneet häneltä korotuksen. Perustelleet, että eihän hänellä ole lainkaan lääkekuluja. Eihän hän silloin voi olla liian kipeä mennäkseen töihin. Tulotkin ovat edelleen isommat kuin menot, sanottiin, ja vielä siihen sävyyn mistä Maire ei pitänyt lainkaan.
Ei hän voinut alkaa selittämään, että keittelee itse tarvittavat lääkkeensä, mutta kuluja koituu ainesosien haalimisen johdosta.
Poissa olivat ne ajat, jolloin Maire itse juoksi kaikkien keitoksiin tarvittavien aineksien perässä. Se oikeastaan oli saanut hänet tekemään päätöksen. Sinne minne hän olisi kohta matkalla, ei eläkkeellä enää mitään tehnytkään.

Maire lähetti kollin matkoihinsa jaloistaan, harmaan huopikkaansa napakalla liikkeellä ja nousi ketterästi ylös seisomaan. Kissa mulkoili vihaisesti, istuutui olohuoneen jukkapalmun viereen ja alkoi tassulla pesemään korvantaustaansa hännän huiskiessa villisti puolelta toiselle. Alkaa ottamaan eri vapauksia katin retale, Maire ajatteli, pitäisiköhän elukka kuohia, ettei sekin asia jäisi muiden riesaksi. Vieläkö hänellä oli tiiliskiviä vintillä? Niillä homma hoituisi sutjakkaasti. Kissa vinkaisi lukiessaan hänen ajatuksensa ja juoksi häntä koipien välissä eteiseen.

Maire oikoi ylös kainaloihin nousseen valkoisen esiliinansa ja sulki radion. Aivan kamalaa veisaamista, mutta uutistenlukijan miehekäs ääni oli miellyttävää kuultavaa. Se toi mieleen Unto-vainaan, hänen edesmenneen ja rakkaan aviomiehensä, syvän vivahteikkaan makuuhuoneäänen. Otti aina sydänalasta, kun moista kuuli. Vaikka uutistenlukija olisi puhunut sodasta ja nälänhädästä, niin se sai vielä jotain heräämään vanhan akan vatsanpohjassa.

Keittiössä pata porisi induktioliedellä, täyttäen keittiön kitkerällä hajullaan. Oli porissut jo viikkotolkulla. Naapurin Eliisa oli tullut valittamaan, että katku irrottaa tapetin seinästä ja saa migreenin vihoittelemaan. Oliko joku kuollut, kun niin pahalta haisi, hän uteli. Siinä sitä sitten oven raossa nyrpisteltiin jo ennestään ryppyisiä neniä ja päiviteltiin asiaa. Sain vakuutettua, että tosiasiassa kyse oli hänen huonosta hygieniasta, ja haju lähti hänen omista jaloistaan. Elli parka, mutta täytyyhän hänen oppia pitämään ryppyinen nokkansa poissa muiden asioista ja saattaahan olla, että hän teki naiselle palveluksen. Kukapa ei lopulta nauttisi hyvin hoidetuista jaloista.

Maire nosti vihertävää nuoruuslientä kauhalla ja hymähti. Ei ollut vielä tarpeeksi inkivääriä, eikä sokeria. Onneksi ei sentään tarvinnut lähteä etsimään koiranhännäntupsukoita. Sokeria ja inkivääriä sai helposti kadunkulman Lidlistä, jos moisia sattui tarvitsemaan, mutta Maire ei tähän hätään lisää kaupasta tarvinnut. Maustehyllyllä oli vielä tarpeeksi tähän keitokseen.

Maire kääntyi keittiönpöydän puoleen. Pöydällä makasi savesta kaulittu golemi, jolla oli hänen arvokkaat piirteensä. Kaksoisolento saisi jäädä makoilemaan hänen puolestaan olohuoneen räsymatolle, kun hän aloittaisi uuden elämään Torremolinoksella.

Ei, mutta golemihan voisi siivota ennen kuin heittäisi henkensä hänen sijastaan, Maire muisti äkäiset villakoirat sohvan alla ja heilautti taikuudesta pakottavaa rannettaan. Savi-Maire heitti säärensä pöydän reunan yli ja jäi tuijottamaan pää kallellaan käskyä kuin mykkä sitä itseään.

Maire käkätti korkealta ja puhkesi yskän puuskaan, hän oli unohtanut olla hengittelemättä padasta nousevia huuruja, ja joutui takomaan nyrkillä rintaansa.

Savi-Maire ei liikuttunut omistajansa hädästä vaan puhalteli kynsiään ja pyöritti silmiään kyllästyneen oloisena.
Menetkös siitä, Maire huitoi silmät vuotaen ja istutti siivous tarpeen tyhjäpäähän. Yhtä hölmö kuin miniäkin, hän ajatteli, sama "wat ever" ilme ja eleet. Purkan jauhanta vain oli puuttunut niin olisi mennyt täysin siitä pyrkyristä.

Olikohan hänen poikansa sittenkin velho? Ei ollut vain uskaltanut tulla kaapista ulos. Kenties olikin niin, että Urmas oli tehnyt miniäkokelaan vanhoista sahajauhoista ja koetteli vanhaa äitiään tarkoituksella. Ei. Ei se voinut pitää paikkaansa, Maire hylkäsi ajatuksen.

Urmas oli pelkkä tyhmä pojankloppi ja miniä vielä tyhmempi, vaikka oli tietämättään kutsunutkin häntä noidaksi viime visiitillään, kun hän oli käskenyt syömään raskausvitamiinit ja maininnut ohimennen, ettei kukaan voinut viehättyä niin paksuista nilkoista kuin hänellä oli. Hieman ristiriitaista viestiähän se oli, mutta jotainhan sitä piti keksiä puheenaihetta.
Pystyyhän paksujen nilkkojen kanssa elämään, mutta eihän se sopisi, että pojantyttärestä tulee joku pulkannaru, joten olisi parempi, että äiti syö kunnolla. Saa jumankauta repiä maailmaan tullessaan paikat kunnolla, kuten hyvän pikkunoidan kuuluukin, Maire ajatteli ja otti astiakaapista Muumikulhon. Kulhossa oli kuvattuna Mymmeli, hänen lempihahmonsa. Siitä on kiva syödä keittoa ja katsella, kun Mymmeli alkaa pikkuhiljaa kurkistamaan pinnan alta kuin se vaikeasti lausuttava elokuvatähti sitä Predatoria jahdatessaan.

Olohuoneessa parahti imuri käyntiin. Savi-Maire siellä alkoi tehdä työtä käskettyä. Maire puhalteli kuumaa keittoa lusikassaan ja haaveili lentomatkasta sinne Espanjaan. Toivottavasti matkalla ei sada. Se on yksi harvoista huonoista puolista luudalla matkustamisessa ja reittilennollekaan ei enää kerkiäisi vanhalla passilla. Liemi alkaisi kohta toimimaan, eikä tullimiehet uskoisi sen aiheuttamaa muutosta Maybelinen uuden ihmeitä tekevän voiteen ansioksi.

Maire täytteli tiskikoneen ja loi haikean katseen keittiön rakkaisiin purkkeihin ja puteleihin, jotka jättäisi perikunnalle. Maire pisti kahvipannullisen liedelle porisemaan mukaan vietäväksi ja kävi päästämässä Savi-Mairen pois päiviltä. Lumous säilyisi maahanpanijaisiin asti varmasti, mutta ei hämäisi, jos jostain syystä tehtäisiin ruumiinavaus. Siinä sitä riittäisi hämmästelemistä ja soiteltaisiin luettelon keltaisilta sivuilta varmasti jokainen manaaja läpi.

Kissan hän jättäisi pojantyttärelleen henkieläimeksi, Maire kutsui kissan piilostaan ja lähetti ajatuksen riiviölle luettavaksi. Tiiliskivet odottaisi, jos kissa ei johdattelisi pikkuista okkultismin pariin.

Vielä viimeinen vilkaisu, että kotona kaikki oli viimeisen päälle kunnossa ja Maire jätti jälkeensä hyvän elämän, kiinnitti kahvipannun, istui luudalle ja lensi vuosia nuorentuneena kohti Torremoliinosta aloittaakseen jälleen alusta.

lauantai 10. joulukuuta 2016

Miimikko



Risto nosti kauluksiaan ja piiloutui takkinsa sisään aukiolle puhaltavalta tuulelta. Lumihiutaleet tanssivat hiljalleen maahan ja Minna pyöri iloiten niiden seassa kädet levällään. Torin laitaan pystytetty suuri joulukuusi oli jälleen vinossa, kuten sen latvaan asennettu tähtikin. Olisivat nyt ottaneet aiemmista vuosista opikseen ja pystyttäneet sen suoraan, Risto ajatteli.
Risto ei pystynyt käsittämään, kuinka ihmeessä Minna jaksoi pysyä positiivisena kaiken tämän pimeyden ja kiireen keskellä. Minna pysähtyi punaisessa polviin asti ulottuvassa villatakissaan ja ryntäsi ottamaan Ristoa kädestä. Risto hymyili vaimolleen ja yritti näyttää pirteältä.

”Katso”, Minna sanoi täynnä intoa kuin pikkulapsi, osoittaen torin toiselle laidalle pystytettyjä kojuja kohti. ”Meidän on pakko mennä katsomaan.” Minna lähti retuuttamaan Ristoa kädestä pitäen kohti joka vuotista joulukylää.

Risto otti pakotettuna pari vastentahtoista askelta, ennen kuin sai sovitettua vauhtinsa Minnan lähes ryntäykseksi tulkittavaan tahtiin. -Eikö voitaisi mennä jo kotiin täältä palelemasta, Risto ajatteli ja sanoi, ”kappas.” Mustiin housuihin ja mustavalkoiseen raidalliseen paitaan pukeutunut mies näytti vetävän näkymätöntä köyttä, häntä katsomaan kerääntyneen joukon keskellä. Mies oli maalannut kasvonsa valkoiseksi ja korostanut mustalla suupieliä, silmiä ja kulmakarvojaan.

”Ihanaa, olen aina halunnut nähdä miimikon.” Minna sanoi ja kiirehti väkijoukkoon joka oli unohtanut joulukiireensä hetkeksi ja seisoi ostoskassit jaloissaan, taputtamassa haltioituneena esiintyjälle. Risto jäi taustalle seisomaan. -Katselkoon Minna kyllikseen ja sitten voitaisiin lähteä keittämään vaikka glögiä, Risto ajatteli ja vilkutti hymyillen Minnalle, joka oli kääntynyt katsomaan mihin tämä oli oikein jäänyt.

”Miimikot, mii-, mii-, mikot”, Risto tuhahti ja heilutti käsiään ilmassa ilveillen kuin olisi joutunut läpinäkyvään laatikkoon. -Kaiken maailman ilveilijät ja taiteilijat. Menisivät oikeisiin töihin, Risto ajatteli.

Ihmiset hurrasivat miimikon tempuille ja väistyivät yllättäen syrjään. Yleisöjoukkoon oli tullut aukko siten, että Risto näki nyt kokonaan piiritetyn esittäjän. Miimikko koputti päätään myötäilevää pipoaan ja pyöritti suu mutrussa nyrkkiin suljettuja käsiään silmiensä edessä. Yleisö naurahti, Risto ei. -Tämäkin vielä, hän ajatteli ja siirsi harmistuneena painoaan toiselle jalalle. Aivan kuin miimikko olisi aistinut Riston mielialan. Minna oli laittanut päänsä kallelleen ja hymyili yleisöstä myötätuntoisesti miehelleen, mutta taputti silti käsiään muiden mukana.

Miimikko jatkoi esitystään, esitti sylkäisevänsä käsiinsä, ensin toiseen ja sitten toiseen. Mies kyyristäytyi hieman ja näytti nostavan köyden valkoisten hansikkaiden verhoamiin käsiinsä. Miimikko osoitti jonnekin Riston taakse ja alkoi vetää köydestä. Se oli takertunut johonkin. Risto tunsi kuinka hänen jalkojensa alla olisi maa liikkunut, miimikon nykäisyjen tahdissa, mutta hylkäsi tuntemuksensa ajatellen, että tunsi vain omiaan. -Ehkä pakkanen teki temppujaan. Olisi pitänyt varmaan pukea villasukat.

Miimikko laski köyden ja asetti vihaisen näköisenä kädet lanteilleen. Viittoi sen jälkeen Ristoa astumaan syrjään. Risto osoitti itseään hämmentyneenä. -Oliko hänet vedetty mukaan esitykseen? Risto astui askeleen sivuun. Miimikko näytti ensin peukaloa Ristolle, mutta jatkoi sitten viittilöintiään. Risto päätti, että äsken tekemänsä siirtyminen sai luvan riittää, eikä aikonut pomppia miehen pillin mukaan enää yhtään. Hän nosti leukansa ja löi jalkansa tukevasti vasten torin lumen peittämää kivetystä. Hän ei liikkuisi yhtään mihinkään.

Miimikko mökötti, asettaen jälleen kädet lanteilleen. Raapi sitten mustaa myssyään ja nosti sormensa pystyyn idean merkiksi. Mies juoksi Riston vierelle, esitti käärivänsä hihansa ja alkoi työntämään Ristoa koskettamatta tätä. Risto naurahti, ajatellen että -siinähän hääräisi. Miimikko ei häntä pellenään pitäisi, eikä Risto ollut menossa yhtään mihinkään.

Yleisö kohahti. Risto katsoi väkijoukkoon ja näki kuinka ihmiset haukkoivat henkeään, jopa Minna oli vienyt kätensä peittämään auki loksahtanutta suutaan. Risto ei tajunnut liukuvansa, ennen kuin miimikko lähti kääntämään tätä sivuttain. -Mitä helvettiä? Risto ajatteli ja tunsi kuinka polvet notkahtivat hieman hämmästyksestä.

Miimikko juoksi takaisin yleisön keskelle, otti kuvitellun köyden uudelleen käsiinsä ja alkoi vetämään sitä. Ihmiset kohahtivat jälleen, nostivat kätensä ja osoittivat sinne minne miimikkokin oli aiemmin osoittanut. Risto käänsi päätään ja näki kuinka valtava joulukuusi vavahteli. Sen sadat valot välkkyivät ja lumesta raskaat oksat karistivat kertyneen lumen painon harteiltaan. Puu seisoi aiemmasta poiketen, nyt täysin suorassa.

-Vaikuttavaa, tähän esitykseenhän ollaan panostettu oikein kunnolla, Risto ajatteli ja taputti käsiään hämillään.

Miimikko ei ollut vieläkään saanut Ristosta tarpeekseen, vaan juoksi jälleen tämän luo. Osoitti kuusta ja käänsi kämmenensä taivasta kohden kuin odottaen Riston mielipidettä tempusta.

”Joo. Paljon parempi.” Risto sanoi kokoajan enemmän hölmistyneenä. -Kuinka kummassa miimikko oli tiennyt, mitä Risto hetki sitten puusta oli ajatellut.

Miimikko hymyili ja nosti maasta käsiensä väliin näkymättömän seinän. Iski sen maahan pystyyn ja kiirehti toistamaan saman siten, että hetken päästä Risto seisoi kuvitellussa laatikossa. Risto naurahti ja nosti uudelleen kätensä parodioidakseen miimikkoa, vetäen samalla kasvoilleen vähä-älyisen ilmeen. Miimikko katsoi vihaisesti kulmiensa alta Ristoa, koputti kuviteltuun lasiin, hönkäisi siihen ja piirsi ilmaan sydämen.

Risto hätkähti koputuksen ääntä. Se kaikui korvissa kuin hän olisi seissyt akvaariossa, äännähti epäuskosta kun kuviteltu lasi huurustui ja melkein pyörtyi, kun miimikko alkoi piirtämään vinkuvan äänen saattelemana sydäntä ilmaan. Miimikko vilkutti, osoitti ylöspäin ja lähti kiipeämään tikapuita, joita ei ollut olemassakaan. Avasi parin metrin kiipeämisen jälkeen kuvitellun luukun, ja katosi sinne.

Koko torinlaitaan katselemaan jäänyt yleisö seisoi aivan hiljaa, tuijotti epäuskoisena miimikon jättämää tyhjyyttä ja hämmästeli Ristoa, joka esitti nyt paljon vakuuttavammin lasiseinän taakse ansaan jäänyttä miimikkoa.